Kategoria: Elokuvat ja tv

Roman Polanskin The Tragedy of Macbeth oli synkkä ja karu elokuva. Hugh Hefnerin nimi alkuteksteissä ei tietysti lupaa hyvää, mutta kyllä Macbeth vakuuttavan shakespearelainen oli – dialogissa nimenomaan oli kestämistä aluksi. Kiinnostus kuitenkin riitti, vaikka elokuva on pitkä ja kesti myöhään yöhön.

Be lion-mettled, proud; and take no care

Who chafes, who frets, or where conspirers are:

Macbeth shall never vanquish’d be until

Great Birnam wood to high Dunsinane hill

Shall come against him.

William Shakespeare: Macbeth (4. näytös, 1. kohtaus)

Macbeth on hyvin vahva tragedia, nimenomaan siinä, kuinka päähenkilö kantaa itsessään tuhonsa siemeniä. Se on myös terävä opetus siitä, ettei ennustuksiin kannata luottaa liiaksi…

Taidemaalari Johannes Vermeerin taulun mukaan nimetty Tyttö ja helmikorvakoru oli mielenkiintoinen ja miellyttävä elokuva. Pukudraaman tyyliin lavastus ja historiallinen ilmapiiri oli erinomaisen hyvin kohdallaan. Juoni kantoi koko elokuvan ajan, vaikka tarina ei sinänsä ikimuistoinen olekaan. En usko, että elokuva jää mieleen suurena elämyksenä, mutta ehdottomasti rahan arvoinen kokemus se oli. Suosittelen, jos historiallinen draama aihepiirinä kiinnostaa. Scarlett Johansson oli tietysti tyypilliseen tapaansa todella upea. Colin Firthkin teki varsin mainion työn Vermeerinä.

Elokuvan tapahtumilla ei ole tiettävästi mitään historiallista pohjaa. Jos aihe kiinnostaa enemmänkin, Girl with a Pearl Earring: An In-Depth Study käsittelee asiaa kattavammin.

Eilen katselimme pari elokuvaa. Illan avasi ranskalainen animaatio Bellevillen kolmoset. Se oli kaikessa ranskalaisuudessaan mielenkiintoista vaihtelua japanilaisille suosikeille. Elokuvan tyyli oli groteskilla tavalla karikatyyrimäinen, mikä viehätti ainakin minua. Eniten hämäsi dialogin puuttuminen, mutta siihen tottui melko pian. Tarina tuli selväksi muutenkin, elokuvan visuaalinen tyyli teki henkilöiden keskeiset luonteenpiirteet helposti nähtäviksi.

Elokuvan musiikki toimi mainiosti, luoden osaltaan varsin eriskummallista tunnelmaa. Suosittelen tutustumaan Bellevillen kolmosiin avoimin mielin, elokuva on mukavaa vaihtelua Miyazakille ja Disneylle.

Toinen elokuvamme muistutti aikaisemmasta. Kolmetoista käsitteli samantyyppistä aihetta kuin Ken Park, mutta oli mielestäni huomattavasti parempi. Seksikohtauksilla shokeeraamisen sijasta se keskittyi tarinaan. Tarina itsessään oli kyllä ihan riittävän rankka. Entäs jos minulla on joskus lapsia, joista tulee samalla tavalla holtittomia? Huumeiden myyminen kaduilla on tietysti jo aika äärimmäistä, mutta näpistely ja alkoholisoituminen on Suomessakin todellisuutta. Pelottavaa.

Katselimme eilen ensimmäisen jakson huikaisevan jännää tosi-tv-sarjaa englantilaisista mallipyrkyreistä. Voittajalle olisi tarjolla mallisopimus ja Cosmon kansi. Ensimmäisessä jaksossa yrittäjiä riitti 1200, joten mallinura taitaa olla melkoisen suosittu haave.

Mutta olipa siellä kerrassaan monenlaista väkeä. Vähän ihmetyttää joiden yritys. Pisteet sille nätille, mutta mallimittoihin raa’asti ylipainoiselle tytölle, joka uskaltautui kuitenkin osallistumaan. Oma lukunsa olivat lukuisat rehellisesti (mutta mallinäkökulmasta) sanottuna rumat ihmiset. Melkein sääliksi käy.

Vaan minkäs sille tekee, jos itsekritiikkiä ei löydy ja ympärillä on paljon ihmisiä, jotka kehuvat ja sanovat "voi, sinäkin olet niin kaunis, sinun pitäisi olla malli" – hyvää tarkoittaen, mutta turhia luuloja elätellen. Sama ilmiö oli havaittavissa Idols- ja Popstars-kisoissa, joissa osalla osallistujista ei tainnut olla mitään käsitystä laulun lahjansa vajaudesta.

Vanhemmille on tietysti vaikeaa, jos lapsi on innostunut laulamisesta tai mallinurasta, mutta edellytyksiä ei ole yhtään. Sano siinä sitten pikku-Tiinalle että muuten kiva, mutta olet ruma tai laulutaidoton. Vaan olisiko liikaa vaadittu, että jättäisi sen estottoman kehumisen vähän vähemmälle? Jos joskus lapsia saan, itse haluaisin opettaa lapsilleni itsekritiikkiä.

Haaveita saa olla ja ehkä minäkin joskus vielä sen kirjan kirjoitan – nyt tyydyn kuitenkin elättelemään sitä käsitystä, etten ole erityisen hyvä satuilija ja pitäydyn blogitason asiakirjoittelussa, joka tuntuu olevan minulle sopiva taso. Tekee pahaa katsoa, kun nuoret naiset, joilla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, haaveilevat mallin tai laulajan urasta, jota useimmat eivät koskaan saavuta – useimmat lahjakkaimmistakin jäävät ilman menestystä. Jäisi edes haaveiluun, mutta monet tuntuvat suhtautuvan asiaan turhankin vakavasti. Lisäksi monia tuntuu houkuttavan alan glamour, joka taitaa mallimaailmassakin olla aika kaukana totuudesta muualla kuin ylimmällä huipulla.

Maailma on julma, mutta terveellä itsekritiikillä pääsee huomattavasti vähemmällä kärsimyksellä.

Kill Bill, osa kaksi on nyt nähty. Tällä kertaa elokuvassa oli huomattavasti vähemmän toimintaa ja huomattavasti enemmän puhetta. Hyvä niin. Henkilöt olivat heti kiinnostavampia. Näpsäkkä dialogi lienee jonkinlainen Tarantino-tavaramerkki – noh, sitä kuultiin kyllä. Paikoin jutut olivat jopa hyviä.

Kill Billin toinen osa oli sekä humoristinen että vastenmielinen. Edellisen osan verenvuodatus oli pääasiassa huvittavan ylilyötyä, tällä kertaa mukana oli pari hyvinkin epämiellyttävää kohtausta. Elävältä hautaaminen ei ole koskaan kivaa, eikä ollut mukava kuunnella The Briden kädestä kuulunutta rutinaa kun mestarisoturi (sinänsä hilpeä tyyppi) sitä käsitteli.

Kokonaisuus on kenties parempi kuin osansa. Jotenkin tuntuu siltä, että jos kummankin osan parhaat puolet (ykkösen tyylin ja tiiviyden, kakkosen dialogin ja tarinan) yhdistäisi yhteen elokuvaan, tulos olisi erinomainen.