Kulttuuri – Sivu 100 – Elämä ja mielipiteet

Nick Cave ja toverit

Aloittamalla Nick Cavesta ja Bad Seedseistä ja laajentamalla siitä joskus Bad Seedseissä soittaneiden muusikoiden omiin bändeihin saa aika laajan valikoiman hyvin mielenkiintoista musiikkia. Tällä metodilla ovat löytyneet esimerkiksi Barry Adamson, Anita Lane, Einstürzende Neubauten ja tavallaan myös PJ Harvey.

Uusin lisäys tähän joukkioon on nykyisin Bad Seedsien vakiokokoonpanoon kuuluvan Warren Ellisin bändi Dirty Three. Ihastelin Ellisiä jo taannoisella keikalla, mutta Dirty Three -levyjen myötä arvostus on vain noussut.

Dirty Threen levyjä saa valitettavan kehnosti Suomesta, joten tilasin itse kolmen levyn setin Amazonista. Tähänastisella kuuntelulla kaikki kolme (Dirty Three, Whatever You Love, You Are ja She Has No Strings Apollo) ovat hyviä ja eniten kuuntelemani eli Dirty Three suorastaan erinomainen.

Dirty Three on nimensä mukaisesti trio. Etualalla on Warren Ellis viuluineen, arvokasta taustatukea antavat kitaristi Mick Turner ja rumpali Jim White. Bändin instrumentaalirock vaihtelee haikean balladinomaisesta tunnelmoinnista kakofoniseen postrock-jumitukseen. Godspeed You Black Emperorin ja Circlen kaltaisten bändien ystävät ovat kuin kotonaan Dirty Threen levyjen parissa.

Aprilin juhlat ja The Last Horror Movie

Aprilin juhlat on niitä elokuvia, joka ei välttämättä ole videovuokraamon vakuuttavinta tarjontaa kannen perusteella, mutta kuitenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen. Pienimuotoisessa indieleffassa on hyviä näyttelijöitä ja sydäntälämmittävä tarina. Kuvio on tavallaan aika perinteistä kiitospäiväleffaa, mutta vaikka elokuvassa perheen musta lammas pyrkiikin paikkaamaan välejään perheeseensä, tapahtumissa on riittävästi särmää ja tummaakin huumoria tasapainottamaan väistämätöntä siirappisuutta.

The Last Horror Movie yrittää olla erilainen kauhuleffa. Murhiaan dokumentoiva sarjamurhaaja jutustelee kameralle nokkelana ja lahtaa viattomia. Pisteitä leffa ansaitsee brittiläisyydestä ja Kevin Howarthista pääosassa; mies tekee hienon suorituksen hieman erikoisena sarjamurhaajana. Synkässä aiheessa on mukava annos huumoria, joten lopputuloksena on positiivisesti erilainen leffa, jonka loppu onnistui kaikesta teennäisyydestään huolimatta säväyttämään.

Kukkia ja sidontaa

Viikonlopun elokuvana katseltiin Stella Polaris -improvisaatioryhmän elokuva Kukkia ja sidontaa. Elokuva kertoo makkaratehtaan ympärillä pyörivästä yhteisöstä, jonka ihmissuhteissa on monenlaista sotkua. Elokuva on hyvin omaperäinen ja erikoinen tunnelmaltaan, tyylilaji vaihtelee vähän miten sattuu. Loppuratkaisu oli mielenkiintoinen. Näyttelijät olivat yleisesti ottaen kerrassaan erinomaisia, mutta se oli jo aikaisempien näytteiden perusteella selvää.

Älkää muuten odottako, että Stella Polariksen nettisivuilla olisi mitään mainintaa elokuvasta. Elokuvalla onkin omat kotisivut.

Amityvillen kauhut

Elokuva piti katsoa, päädyimme vähän tylsästä valikoimasta Amityville Horroriin. Jonkinasteinen klassikko lienee kyseessä, leffa ilmestyi vuonna 1979. Aivan vaikkapa Manaajan tasolle leffa ei kuitenkaan yllä, vaikka samantyyppistä katolista kauhua onkin, ja vieläpä tositarina.

Paholaisen riivaama talo on ihan kelpo aihe kauhuleffalle, mutta Amityville Horror ei aivan täysin purrut. Kauhua rakennellaan hiljakseen ja ihan tyylikkäästi, mutta liiankin rauhallista tahtia; elokuva voisi hyötyä tiivistyksestä. Loppuun jää sitten kliimaksinmentävä aukko. En paljasta, miten siinä sitten kävi, mutta odottamattoman lattea ratkaisu elokuvassa oli.

Ratkaisu tietysti on mikä on, sillä elokuva perustuu tositapahtumiin. Toiselta DVD:ltä löytyvä dokumentti osoittautuikin elokuvaa kiinnostavammaksi. Tapaus on jäänyt vieraaksi, en tiedä, onko Amityvillen kummitustalo ylipäätään Suomessa tuttu juttu vai onko vika tapahtuma-ajassa ennen allekirjoittaneen syntymää. Joka tapauksessa talossa tapahtui kuusi uhria vaatinut verinen murha, jonka jälkeen uusille asukkaille alkoi silkka helvetti.

Dokumentissa nähtiin erilaisia henkimaailman asiantuntijoita vuoroin vakuuttamassa ilmiöiden aitoutta ja vuoroin syyttämässä toisia huijareiksi. Rahaa oli ilmeisesti pelissä, samoin henkilökohtaista loanheittoa puolin ja toisin. Meedioiden todistuksiin en usko hetkeäkään, mutta mitä talossa tapahtui, on muuten melkoinen mysteeri. Myöhemmät asukkaat ovat viihtyneet, kuulemma, mutta kärsivät tungettelevista pällistelijöistä.

Jännä tapaus, kaikin puolin, mutta vähän tylsä elokuva.

Hyvää musiikkia

Viime aikoina on vastaan uinut vähintäänkin kohtalaisen mukava määrä hyvää musiikkia. Nick Caven B-Sides & Rarities -laatikko on yksinkertaisesti huikea: laatikko on täynnä hyviä biisejä. Cavella kun on riittänyt hyviä kappaleita sinkkujen b-puolille asti. Joukossa on muutenkin ihan kiinnostavaa tavaraa. Suositellaan muillekin, kuin kovimmille faneille.

PMMP:n uusi levy Kovemmat kädet on merkittävästi parempi kuin mitä Rusketusraitojen perusteella voisi päätellä. Kuriositeettina mainittakoon vaikkapa kappale Maria Magdalena, jolla ei voi olla olematta jotain yhteyttä Mana Manan samannimiseen klassikkoon. Ettei vain olisi laulun kertojaminä nimenomaan se mielisairaalaan joutunut tyttö? Jännä levy, joka tapauksessa.

Morriseyn Live at Earls Court on hyvä live. Uudet suosikit ja hyviä Smiths-hittejä, eipä sitä muuta kaipaa. Mies on elämänsä kunnossa. Johnny Marrilla ei taida mennä ihan yhtä vauhdikkaasti?

Liekin uusin, Rajan piirsin taa, on jälleen kerran edellistä parempi. Nimibiisi on huikea, ja muutenkin levy on erinomainen.

Mainitaan nyt vielä Tori Amosin The Beekeeper, joka on oivallinen, ja Placebon kaikki levyt, jotka ovat ihania.

Tulevista levyistä mainittakoon Garbagen uusi (Bleed Like Me), joka kuulostaa siinä määrin hyvältä, että se on pakko-ostos. Maija Vilkkumaan ensi keskiviikkona ilmestyvä löytää sekin tiensä kokoelmiimme melkoisella varmuudella.