Lehti on taas uutisoinut harvinaisen terävästi. Eilen kerrottiin miehen kaataneen Forexin kojun Helsingissä, tänään valuutanvaihtopisteen kaatanut mies saatiin kiinni. Ja, noloa, vasta tänään Mikko ymmärsi vitsin. Iskipähän sitten sitäkin tehokkaammin.
Kategoria: Kulttuuri
Hieno biisi
Kuuntelin työmatkalla Morrisseytä. How Could Anybody Possibly Know How I Feel? on huikean hieno biisi, erityisesti sanoitustensa ansiosta. Kappale on Morrisseylle varsin tyypillistä itseinhoa ja halveksuntaa. They said they respect me, which means, their judgement is crazy
. Kaiken tämän kritiikin jälkeen kappaleen loppuhuipennus on sitten sitäkin komeampi ja vaikuttavampi:
But even I, as sick as I am, I would never be you
Even I, as sick as I am, I would never be you
Even I, sick and depraved, a traveller to the grave
I would never be you, I would never be you
21 grammaa, Godsend
Saimme vihdoin ja viimein käsiimme 21 grammaa. Sitä onkin jahdattu jo pitkään. Tulos oli kuitenkin valitettava pettymys. Movielenskin oli kerrankin väärässä. Yleistä mielipidettä vastaan täytyykin siis todeta, että ei toimi, ei toimi. Elokuvan fragmentaarinen luonne ei sinänsä töki, vaan se, että kun fragmenteista vihdoin muodostuu suhtkoht koherentti kuva, elokuva lässähtää täysin. Mielenkiinto hiipuu, sillä tarina ei lopultakaan ollut erityisen kiinnostava. Lineaarisesti esitettynä se olisi varmaan ollut puiseva – fragmentaarisuus teki siitä nyt hetkeksi kiinnostavan, mutta ei kantanut loppuun asti.
Illan toisen elokuvan, Godsendin, kohdalla odotukset eivät alunperinkään olleet korkeat. Pariskunnan 8-vuotias poika kuolee tapaturmaisesti, lapsi kloonataan ja tuloksena on uusi poika, jolle alkaa sattua ja tapahtua kahdeksan vuoden iässä. Jännittävää. Tarinassa oli todella outo käänne, joka lopulta teki elokuvan loppuratkaisusta hieman tylsän. Scifikauhuna Godsendiä kai markkinoidaan, mutta ei se kyllä kummallakaan saralla loistanut. Niminäyttelijöistä (Greg Kinnear, Robert de Niro, Rebecca Romijn-Stamos) huolimatta ei ole mikään ihme, ettei Godsendiä teatterilevityksessä nähty.
Marianne Faithfull
Maanantaina suuntasimme Helsinkiin, päivän kohokohtana Marianne Faithfullin konsertti, jota hehkutin aiemmin. Päivään mahtui muutakin kivaa, kuten kalliiksi koitunut visiitti Kukunoriin. Joku saa jotain kivaa joululahjaksi…
Marianne Faithfull oli erittäin hyvässä vauhdissa. Keikkaa oli ilo katsella, varsinkin kun paikkamme olivat aivan eturivin keskeltä. Kunpa Nick Caveakin olisi saanut ihastella näin hyviltä paikoilta! Keikan avasi Mariannen taustabändin basistina toimiva Fernando Saunders, joka veti muutaman biisin lämmittelyosion. Ihan kiva, mutta lopun bassosoolo oli vähän tarpeetonta ja pitkä roudaustauko esityksen jälkeen pahasti ärsyttävä.
Noh, se siitä ärsytyksestä, kun Marianne astui lavalle ja keikka alkoi. Johanna tykkäsi kovasti, kun kerrankin sai kuulla harvoinesitettyjä suosikkejaan. Sister Morphine, File It Under Fun From the Past, Incarceration of a Flower Child, Times Square, vanhat suosikit, uuden levyn parhaat… Itse pidin suuresti Damon Albarn -kaksikosta Kissing Time ja Last Song, joista jälkimmäinen on ehkäpä uuden Before the Poison -levyn parasta antia, niin Nick Cave -fani kuin olenkin. Cavenkin sävellyksiä kuultiin, samoin PJ Harveyn – pari Harveyn sävellystä erottuikin joukosta helposti.
Kyllä kelpasi, siis. Keikka nousi heti Johannan suosikiksi koskaan (ja Johanna on sentään nähnyt Mariannenkin jo kahdesti aiemmin) ja minullakin parhaimpien joukkoon. Cave vie kuitenkin omalla kohdallani voiton. Iltapäivälehtien kritiikit tarjosivat muuten huikeassa typeryydessään huumoria seuraavana aamuna – jos keikan luvataan alkavan 21.00 ja se alkaa 21.40, se ei ala lähes kaksi tuntia myöhässä
. Toisessa arviossa jäätiin kaipaamaan laajempaa katsausta Faithfullin pitkään uraan – vaan sitähän juuri saatiin!
Kaikinpuolin siis hieno keikka ja muutenkin erittäin hauska ilta Helsingissä. Kalliiksi vain kävi, kun hotellissa yövyimme. Syksyn keikkaputki onkin toisaalta jo ohi, joten ehkäpä tämä tästä.
Odota pimeää
Nyt on aika purkaa bloggaamatta jääneitä tapahtumia. Kävimme lauantaina Tampereen työväen teatterissa katsomassa Odota pimeää. Riku Suokkaan ohjaama ja Frederick Knottin käsikirjoittama trilleri on filmattu 1967 (Wait Until Dark) jolloin pääosassa nähtiin Audrey Hepburn.
Aivan samanlaista tähtien loistoa ei Työväen teatterissa nähty, mutta kelpo näytelmä kuitenkin. Näytelmässä pimeys on merkittävässä osassa ja synkimmillään näytelmää esitettiinkin yhden sytkärin valossa. Pimeys tiivisti tunnelmaa lopussa tehokkaasti ja klassisen oloinen trilleri saikin varsin huikean lopun. Näyttelijäntyö oli tasokasta, varsinkin Kristiina Hakovirta loisti rikollisten puuhien keskelle joutuvana sokeana naisena.
Tuomio on selvä: kannattaa käydä katsomassa, jännää teatteria on luvassa.