Lääkeongelma

Saatte iloksenne ongelmatilanteen:

Oletetaanpa, että olette lääkekuurilla kuolettavan sairauden vuoksi. Kuuriin kuuluu, että joka aamu on otettava kaksi pilleriä, A ja B. Molemmat pillerit on otettava, muuten henki menee. Henki menee myös, mikäli pillereitä syö päivässä enemmän kuin yhden kumpaakin.

Ongelmia lisää myös se, että vaikka purkeissa on etiketit, A- ja B-pillerit ovat ulkonäöltään täysin identtisiä. Systeemi on tietysti vähän hankala, mutta kyse on ainoasta mahdollisesta hoidosta kiusalliseen vaivaan.

Se varsinainen ongelma on tämä: aamulla lääkkeitä ottaessasi purkista putosi kaksi A-pilleriä. Olit ottanut B-pillerin jo esille. Hätkähdit, etkä enää tiedä, mikä pilleri on mikä – pöydällä on kolme identtistä pilleriä, joista et tiedä mikä on mikä.

Eikä siinä vielä kaikki: yksi pilleri maksaa miljoona euroa (kova hinta, mutta hei, pitäähän sitä hengissä pysyä), joten pillereiden heittäminen pois ja uusien ottaminen ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto.

Kuinka siis ratkaista ongelma siten, että saat päivän annoksesi eli yhden A- ja yhden B-pillerin, ilman että yhtään pilleriä ei mene hukkaan, ei nyt eikä tulevaisuudessa?

Julkaistu
Kategoria(t): Pelit

Musiikkipäivitys

Eilen taloutemme soittolistalle lävähti kaksi uutta ja odotettua julkaisua. Morrisseyn Ringleader of the Tormenters sännättiin ostamaan kaupasta julkaisupäivänä, Placebon Medsiä jaksettiin sen sijaan odotella Play-tilauksen verran (ja odotella saatiinkin, kesti kaksi viikkoa ennen kuin tuo tuli – ja tietysti heti seuraavana päivänä kun olin ilmoittanut Playlle, että tilausta ei ole tullut).

youhavekilledme.jpg Kummatkin ovat kyllä varmasti hyviä levyjä. Morrisseyn levyllä on kenties hieman vähemmän ilmeiset hitit kuin edeltäjällä, mutta kokonaisuus on tasapainoisempi. You Have Killed Me on se ilmeisin loistobiisi. Sinkun kansi (toisen version) on muuten loistava: Morrissey lojumassa kiskoilla katselemassa kelloonsa. Hurmaavaa. Levy on kyllä muutenkin tosi hyvä, kaikin puolin. Kyllä se Morrissey vaan osaa, ja taitavat ovat muusikot taustallakin.

Placebo taas… no, kyseessä ei ole Placebon paras levy, luulisin, eikä mukana ole Every You Every Men tai Nancy Boyn tasoisia biisejä, mutta kokonaisuus on sittenkin aika hyvä. Perusturvallista Placeboa, mikä tietysti kuulostaa aika tylsältä, mutta kyllä minulle uusi Placebo-matsku kelpaa, vaikka se ei rajoja rikkoisikaan. Placeboon tutustumista ei kuitenkaan kannata aloittaa tästä uusimmasta, Without You I’m Nothing on esimerkiksi parempi valinta.

Muista uutisista todettakoon, että Johanna kävelee jo! Ensiaskeleet nähtiin eilen ja nyt liikkuminen alkaa jo olla lähestulkoon vauhdikasta. Luottamus on vakaa, että kepit hylätään jo ennen kuin ne täytyy viimeistään palauttaa.

Julkaistu
Kategoria(t): Musiikki

Raiding the 20th Century

Kuuntelin tuossa kovalevyn kätköistä löytyneen Raiding the 20th Century -koosteen. Alkuperäistä kotisivua ei tälle DJ Foodin tuotokselle ole, mutta tietoa ja kyseinen kooste löytyy vaikkapa Ubuwebistä. Kyseessä on siis hulppea sekoitus 1900-luvun populaarikulttuuria, 60-minuuttinen miksaus leikeltyä musiikkia. Kaikille mash-up-biisien ystäville siis nannaa.

Miksattujen biisien koostamisen lisäksi paketti iskee syvälle juurille, elektroakustisen musiikin alkulähteille. Mielenkiintoinen löytö oli esimerkiksi Alvin Lucierin (Alvin Lucier Wikipediassa) teos I am Sitting in a Room, jossa nauhoitettua puhetta toistetaan ja nauhoitetaan uudestaan ja uudestaan huoneessa, jolloin ääni muuttuu huoneen akustiikan vaikutuksesta. Kosmista. Alkuperäisen äänitteen löytää Ubuwebistä.

Jos olisin DJ riittävän viileällä klubilla, soittaisin koko paketin joskus yhteen putkeen. Historiallisesta ulottuvuudestaan huolimatta se on nimittäin ehdottoman tyylikästä tavaraa noin musiikillisesti, jatkuvaa oivallusten ja iskevien biittien virtaa. Vähän ehkä sarjaa ”musiikkia keskittymishäiriöisille”, mutta sittenkin, kannattaa ehdottomasti tutustua.

Julkaistu
Kategoria(t): Musiikki

Yölento, The Island, The Descent

Päivitetäänpä elokuvatietoutta. Viikonloppuna katseltiin kaksi leffaa. Ensimmäinen, Wes Cravenin Yölento oli jännä trilleri naisesta, joka joutuu panttivangiksi lentokoneessa, joka on täynnä muita matkustajia. Asetelma oli aika erikoinen ja homma vedettiin läpi ihan kohtuullisen hyvin, mitä nyt pahan rikollisen suunnitelmassa oli muutama aika iso aukko, joissa homma olisi voinut mennä pieleen. Plussaa siitä, että elokuva kesti vain hieman yli tunnin.

The Island sen sijaan oli niin epäuskottavaa, että pahaa teki. Selvää kesäleffakamaa: todella näyttävät puitteet, isoja nimiä tähtinä, vauhdikasta toimintaa, ihan nokkela idea… Ei vain toiminut. Scarlett Johansson, joka on sentään hyvä näyttelijä, keskittyi olemaan nätti lammas, elokuvan juoni oli yhtä vauhdikasta takaa-ajoa, tarinassa oli liikaa ”ei hitto noin voi olla”-hetkiä… Elokuva oli sitä paitsi niin täynnä tuotesijoittelua, että pahaa teki. Juomapelinä tuo voisi toimia: aina kun näet ilmeistä tuotesijoittelua…

Jo hyvän aikaa sitten katseltiin The Descent, vaan enpäs ole muistanut siitäkään mainita. Pitää, koska se oli erittäin hyvä kauhuelokuva. Joukko naisia lähtee luolaretkelle ja tietäähän sen, mitä siitä seuraa… Pisteitä asetelmasta, koska luolissa meneminen on ihan mahdottoman pelottavaa puuhaa jo itsessään. Klaustrofoobikoille nannaa, kun käytävät käyvät kapeiksi… En ymmärrä, miksi kukaan tekee sellaista vapaaehtoisesti. Suosittelen!

Ällöttävä Saha

Katselimme eilen Saw II:n. Olipas aika kamala kokemus. Juoni jatkaa ykkös-Sahan malliin, idea on sama, mutta asetelma toinen. Juonessa riittää loikkia, aukkoja ja sekalaisia älyttömyyksiä, mutta jotenkin loppuun asti rämmitään. Täytyy sanoa, että elokuvankatsojan automaattisia oletuksia hyväksikäyttävä loppukäänne on nokkela, mutta muuten elokuva ei juuri nokkeluudellaan loista. Asiat selitetään erittäin perinpohjaisesti puhki, missä valossa ei voi kuin ihmetellä ihmisiä, jotka toitottavat tyhmyyttään IMDB:n foorumeilla. Ovelasta ideastaan huolimatta Saw II on erittäin helppo elokuva ymmärtää.

Elokuva on myös ällösti väkivaltainen. Kauhuelokuvana se ei ollut kummoinen, vaan enemmän ollaan gore-splatter-akselilla. Jos tykkää katsella mielikuvituksellisia tapoja tappaa ja kiduttaa ihmisiä, tässä on oikein oivallinen elokuva. Minä en tykännyt. Hilpeää verenroisketta katselee ihan mielellään, mutta nyt mentiin yli ja pahasti. Hyi kauhia. Ikinä en ole näin ällöä elokuvaa nähnyt, pari kohtausta meni aivan liian pitkälle. Ei ollut yksinkertaisesti enää kiva katsella tuommoista, millään tasolla. Jos katsotte elokuvan, tiedätte kyllä mitä kahta kohtausta tarkoitan erityisesti. Etenkin se toinen. Vastenmielisiä ovat ihmiset, jotka IMDB:ssä hekumoivat leikkaamattomalla versiolla, jossa saisi vielä herkullisempia näkyjä.

En siis suosittele, yhtään kenellekään, piti ykkösosasta tai ei.