Kategoria: Pelit

Jos olisin kovan linjan lentosimulaattoriharrastaja, olisin varmaan aika huuli pyöreänä ny. Tammikuun Pelit-lehdessä Kaj Laaksonen tuomitsi Lock On -lentosimulaattorin toisaalta todella upeaksi, mutta toisaalta pelikelvottomaksi viritykseksi. Ei pisteitä. Helmikuun Mikrobitissä sama peli sai 90 pistettä ja tukun kehuja ilman mainintaakaan mistään ongelmista. Mistä on kyse?

Onko käynyt niin, että sen kuukauden aikana, mitä lehtien ilmestymisellä on väliä, peliin on väsätty päivityksiä, jotka hoitavat kaiken kuntoon? Oliko Laaksosen arvostelukappale muuten vain erityisen kelvotonta tavaraa? Mistä on kyse? Metacriticissä nähdään myös vaihtelua, bugit mainitaan joissain arvosteluissa ja joissain taas ei. Ota tuosta selvää. Onneksi ei ole minun murheeni…

Viime aikoina on usein tullut katsottua molemmat television peliohjelmista, Tilt ja Play. Kumpikin on ihan kivaa katseltavaa, mutta ei aivan täytä odotuksia.

Kumpikin kärsii hieman tnj-syndroomasta (Turha NaisJuontaja). Varsinkin Tiltin Jaana Pelkosen puhetyyli ärsyttää pahasti – olisi edes hyvä juontamaan, mutta kun ei. Playn Piritta Hannula ei herätä sen kummempia negatiivisia fiiliksiä, mutta korvaisin mallijuontajat mieluummin pelejä tuntevilla ihmisillä. Playn Thomas ja Miika ovat parempia juontajia, jotka tietävät, mistä puhuvat. Kaiholla kaipaamme MoonTV:n Stakulaa, peliohjelmien kuningasta.

Tiltin uudistunut ulkoasu on muuten hirveä. Peliarvostelujen yhteenvetojen ulkoasu ei tv-ruutuun sovi – pikkupiiperrys saattaa näyttää hyvältä tietokoneruudulla, telkkarista katsottuna tekstiä saa katsella silmiään siristellen eikä sittenkään näe.

Play on ehkä mielestäni jonkin verran parempi, mutta ei sekään mitään huippupisteitä saa. Hieman pidempi ohjelma, jossa olisi enemmän arvosteluja ja toisaalta kenties jotain muutakin pelikulttuuriin liittyvää hässäkkää olisi kovasti mukava yllätys.

(Peleistä puheenollen: Big Brother on pyörinyt jo jonkun aikaa joka päivä ruuduissa ja vain yksi osa on jäänyt välistä. Addiktio se on, eikä mikään tv-ohjelma…)

Uusin Kirjastolehti pölähti postiluukkuun eilen. Kuten tavallisesti, lehdestä löytyi hyvinkin kiinnostavaa luettavaa. Lehden mielenkiintoisin artikkeli on Tampereen yliopiston hypermedialaboratorion professori Frans Mäyrän haastatteluun perustuva juttu, joka lainasi nimensä tälle blogikirjoitukselle.

Mäyrä tekee jutussa useita osuvia huomioita tietokonepelien mahdollisesta haitallisuudesta. Jos asia ihmetyttää, suosittelen tutustumaan artikkeliin. Lainataanpa parhaita paloja:

Voisikin sanoa, että kirjat voivat olla jopa pelejä vaarallisempia, sillä kirjallisuus voi mullistaa ajattelun täysin.

Itse asiassa pelaaja on etäämpänä väkivallasta pelatessaan tietokonepeliä kuin katsellessaan vaikkapa elokuvaa, johon hän voi eläytyä voimakkaastikin.

Mäyrä on huomannut, että pelaamiseen liittyvät ennakkoluulot ovat pitkälti seurausta lasten ja vanhempien välillä vallitsevasta digitaalisesta kuilusta. Ne vanhemmat, jotka pelaavat itsekin ovat myös kriittisempiä pelien suhteen.

Viimeinen kohta on mielestäni erityisen mielenkiintoinen. Jatketaanpa vielä siitä, mitä Mäyrä sanoikaan: He valikoivat tarkemmin pelit, jotka sopivat lapsille ja keskustelevat lastensa kanssa peleistä, mikä onkin hyvä asia.

Uskon vahvasti siihen, että lastensa tekemisistä on syytä olla kiinnostunut. On mielestäni turha valittaa lastensa pelaamien pelien kauheudesta, jos on itse pelit lapsilleen ostanut. Pelilaatikoiden ikärajojen tarkkaileminen on ensimmäinen vaihe. Nuoret tosin kopioivat paljon pelejä, jolloin vanhemmilla ei ole mahdollisuutta nähdä pelilaatikkoa ikärajoineen, mutta vanhempien ohi hankittuja pelejä on niin ikään syytä seurata.

Tieto on valtaa, ja tässäkin tapauksessa pelimaailmaa tuntevat vanhemmat pääsevät mielestäni helpommalla peleistä innostuneiden lastensa kanssa.

Odotan mielenkiinnolla Mäyrän järjestämää pelitutkimusseminaaria, joka alkaa helmikuun puolessa välissä.

Prince of Persia oli aikoinaan erikoinen ja hieno peli. Selvää klassikkoainesta. Kun noin legendaariselle pelille ilmestyy vuosikausien päästä jatkoa, ovat odotukset korkealla. Ei syytä huoleen: Prince of Persia: Sands of Time on todella hieno peli.

Pelin tarina on tutunoloinen: prinssi, prinsessa ja paha suurvisiiri. Itämainen teema on hieno ja melko harvinainenkin. Pelaaja kiitää prinssin roolissa ympäri ajan hiekkaan liittyvässä onnettomuudessa raunioitunutta linnaketta, tavoitteena saada hiekat kuriin. Pelin rytmi on kaksijakoinen: välillä pohditaan kuinka päästä paikasta A paikkaan B, välillä taas taistellaan.

Prinssi on melkoinen akrobaatti. Pylväisiin kiipeäminen ja tangoilla kieppuminen on aika perusjuttua, tyylikkäin kikka on ohittaa kuilut juoksemalla kung-fu-leffojen tyyliin seinää pitkin. Eteneminen on yleensä kaksiosainen prosessi, ensin pitää keksiä, minne täytyy päästä, sitten kuinka se tapahtuu. Niin, ja tietysti, toteuttaa operaatio. Tämän vaiheen saa kuitenkin tehdä rauhassa vihollisilta.

Taistelemaankin joutuu. Prinssi on aseistautunut miekalla ja taikatikarilla. Miekka ei useimpien vihollisten taltuttamiseen riitä, vaan kaadetusta vihollisesta on imettävä aikahiekat ulos tikarin avulla – muuten vihollinen nousee uudestaan. Taisteleminen on akrobaattista menoa. Prinssi taistelee kiitettävän hyvin isompaakin vihollislaumaa vastaan ja osaa pari temppuakin. Suosikkini on loikka vastustajan yli, jota voi jatkaa miekaniskulla selkään ilmalennon aikana.

Taisteluissa on kyllä ärsyttävätkin piirteensä. Kerralla vastassa on usein nelisen vihollista. Kun yhden tuhoaa, ilmestyy yleensä uusi vihollinen, kunnes tietty ennalta tuntematon määrä väkeä on eliminoitu. Koska hirviöt ilmestyvät tyhjästä (ne myös osaavat teleportata taistelua pakenevan prinssin läheisyyteen), ei taistelun pituudesta ole mitään tietoa ennenkuin kuolleet viholliset lakkaavat uudistumasta. Tämä on hyvin ahdistavaa, varsinkin kovempia vihollisia vastaan taisteltaessa.

Peli ei siis ole täydellinen, mutta reilun parin tunnin pelaamisen jälkeen puutteet jäävät kyllä kevyesti hyvien puolien jalkoihin. Prinssin kontrolloiminen on suurimman osan ajasta melko helppoa. Virheitä voi paikkailla taikatikarin tärkeimmällä ominaisuudella: kelauksella. Jos hyppy siis suuntautuu pylvään sijasta tyhjyyteen, riittää kun iskee L1-napin pohjaan ja aika kelautuu taaksepäin. Uusi yritys, ole hyvä. Yrityksiä ei ole rajattomasti, mutta usein tarpeeksi.

Sands of Time on kaunis peli. Musiikki miellyttää korvaa ja linnan huoneet ovat isoja, tyylikkäitä ja eläviä. Kaikenlaiset pikkuefektit (aikahiekkapilvet, kivien raoista päälle astuttaessa valuvat hiekkanorot, ansalaitteiden kipinäsuihkut, liehuvat verhot) tekevät maailmasta elävän ja tyylikkään. Prinssin ääninäyttelijä on sopivasti koominen.

Suosittelen tutustumaan, jos vauhdikasta toimintaseikkailua hakee.