Virittelimme eilen kokeeksi langattoman verkon tukiaseman stereoihin kiinni, ja komeastihan se toimi. Mitään uuttahan siinä ei ole, että tietokoneen musiikit saa stereoista ulos, mutta kun musiikinsiirto toimii langattomasti, herättää se tiettyä ihastusta. Harmi vain, että pääasiallisissa stereoissamme ei ole kuin levysoittimen liitännät, joten kokeilu jäänee hieman kokeiluksi – etenkin kun stereoiden vieressä oleva verkkopistoke tarvitaan toiselle koneelle.

iTunes on miellyttävän helppokäyttöinen ohjelma. Ehdimme kokeilla jo musiikin ostamistakin, ja sekin kävi suorastaan petollisen helposti. Johannan kokoelmat karttuivat uudelle Morrissey-biisillä, joka oli hyvinkin 99 sentin arvoinen, vaikka biisiä ei voisikaan kuunnella kuin tällä koneella. Samaisesta syystä veikkaan kuitenkin, että musiikin ostaminen iTunesista tulee jäämään aika vähiin.

Rekon mainitsema ja 43 Folders -blogista tuttu QuickSilver on osoittautunut kerrassaan herkulliseksi työkaluksi. Saa nyt nähdä miten tuo integroituu osaksi koneen käyttöä, mutta ainakin ohjelmien käynnistämiseen se on parasta, mitä olen koskaan nähnyt. Sen sijaan, että huolehtisi tarpeellisten ohjelmien näkymisestä Dockissa ja söhisi niitä hiirellä, voi napauttaa omppu-välilyönti-kombolla QuickSilverin esiin, painaa t:tä ja enteriä ja kas, aukeaa Thunderbird. Näppärää, ja QuickSilverillä voi tehdä muutakin kuin käynnistellä ohjelmia. Se mm. tuntee bookmarkkini sekä Caminosta että del.icio.us:sta – josta tuli muuten tämän myötä merkittävästi näppärämpi työkalu!

Mitäs muuta – Exposé on hieno keksintö. Ohjelmasta toiseen vaihtaminen on erittäin näppärää Exposélla. Valitettavasti Logitech Control Centerin asentaminen (jotta hiiren back-napin saa toimimaan selaimessa) jyräsi Exposén työpöydän paljastamisen hiiren turhasta ohjelmanvaihtonapista, mutta ilmankin pärjää – näytön nurkkien söhiminen on yllättävän kätevää, varsinkin kun näyttö on vain 15-tuumainen. 30-tuumaisella Cinema-näytöllä kulmiin olisi jo pidempi matka.

Mutta oikeasti: ehkä hienointa Macin hankkimisessa on ollut Johannan innostus. Johanna pitää uudesta koneesta valtavasti. Koko paketti vetoaa niin täydellisesti: tyylikäs ulkoasu, helppokäyttöisyys ja koko järjestelmän loogisuus miellyttävät. Johanna pitää myös siitä, että kone on kannettava; koneen käyttäminen on kuulemma mukavampaa ja rennompaa kuin pöytäkoneen, tavallaan läheisempää jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Veikkaan, että jos hankkisimme jonkun vallan komean iMacin, Johannaa ei saisi sittenkään irti kannettavan ääreltä.

Kahden ihmisen koneella on muuten mukavaa, että käyttöjärjestelmä tukee erillisiä käyttäjiä. Se oli myös yksi syistä, miksi olen harkinnut Windows XP:n hankkimista pöytäkoneeseen. Yhteisellä koneella kummallakaan ei ole täyttä vapautta toteuttaa itseään esimerkiksi työpöydän järjestelyn suhteen, mutta nyt kummallakin on omat taustakuvat (Johannalla Soul Calibur kolmosta, minulla sieniä) ja kotihakemistot. Se lisää myös tasa-arvoa: pöytäkoneen kovalevyllä on hakemisto Johannalle, kaikki muu on ikäänkuin minun. Nyt kummallakin on oma kotihakemisto, jossa väsätä.

Suhtauduimme hieman skeptisesti (pessimisti ei pety!) siihen, saammeko konetta tänään, sillä eilen koneita oli Varimportissa enää yksi jäljellä. Noh, sitä ei ollut kukaan ostanut päivän aikana, joten saimme sen saman tien mukaamme. Tai saman tien ja saman tien – annanpa vinkin: opiskelijakortti kannattaa pitää mukana jos haluaa hyötyä opiskelija-alennuksesta. Onneksi kortti oli Johannalla ja saimme koneen sittenkin mukaamme.

Ensifiilis on vaihdellut ihastuksesta (on se vaan nätti) lievään turhautumiseen. Macci on paikoin täysi mysteeri Windowsiin tottuneelle. Ihmeteltävää riittää, mutta eiköhän se aikaa myöten tasaannu. Ajan myötä löytyy varmasti myös fiilisteltävää hyvistä ominaisuuksista: tällä hetkellä ollaan vielä osastolla ”voi kun tää kaikki näyttää siistiltä”.

Koneen saaminen käyttökuntoon oli aika helppo homma. Langaton netti toimii hienosti, kantama makuuhuoneen puolelta olohuoneeseen riittää mainiosti. Meillä on niin pieni kämppä, että yhdellä tukiasemalla kattaa helposti koko asunnon.

Tällä hetkellä Johanna on vallannut koneen aika tehokkaasti. Jotain ihmeellistä siellä selvästi on, koska läppärin suunnalla vallitsee syvä hiljaisuus. Minun vuoroni on ilmeisesti huomenna…

Pitkäaikainen pohdinta ja tuumailu on pikkuhiljaa tuottamassa tulosta. Tänään aion marssia tietokonekauppaan, lyödä eilen haetun tarjouspyynnön tiskiin ja pyytää yhden kappaleen tällaista.

Kauppa, johon suuntaan on Tampereen Varimport, joka antaa fiksummille vähän vinkkiä tulevasta. Tuleva koneemme on Applen 15-tuumainen PowerBook.

Minulle loikkaus Appleen ei ole suuri hurmoshenkinen kääntymys, vaan seuraava askel tiellä paremman tietokoneen metsästämisessä. Käytännöllisistä syistä olen tyytynyt Windowsiin, mutta olen kokeillut myös Linuxia. Kumpaankaan en ole tyytyväinen. Windowsissa yhdistyy peruspätevä graafinen käyttöliittymä heikkoon pohjaan, Linuxissa vankan pohjan päällä on lievästi epämääräinen graafinen käyttöliittymä. Tarkoitus olisi, että Macissa yhdistyisi vankka Unix-pohja tasokkaaseen graafiseen käyttöliittymään.

Tässä ei oltaisi, ellei Johannakin olisi innostunut koneesta. Johannaa miellyttää koneen tyylikäs design ja toisaalta tympii Windowsin jatkuva kaatuilu – koneen ei kuulemma pitäisi kaatua itsekseen ilman että käyttäjä tekee mitään. Tietysti tietty uuden ja erilaisen viehätyskin liittyy asiaan – onhan se jännittävää kokeilla jotain ihan uutta.

Prosessi eteni muutenkin aika tavalliseen tapaan meille. Pitkällistä epämääräistä ”oiskiva”-tuumailua seurasi tiivistahtinen tarkempi perehtyminen asiaan, paljon haaveilevaa keskustelua ja lopulta vaihtoehtojen kartoittamisen jälkeen nopea ja tehokas ostopäätös. Kun asia on päätetty, se on päätetty, ei siinä jahkaaminen enää mitään paranna.

Kone on kannettava, vaikka sitä ei ole tarkoitus valtavasti kanniskella. Kakkoskoneen sietää kuitenkin olla pieni, vaikka sitä käyttäisikin vain kotona. Tilaa kun ei ole liikaa. Macin tulo tietääkin vanhemman PC:n poistumista; jos joku tamperelainen haluaa Celeron-pohjaisen PC:n vaikka verkonpainoksi, halvalla lähtee.

Kuolasimme muuten Varimportissa Applen Cinema Display -näytön perään. 30-tuumainen näyttö on niin huikean kokoinen, että sitä on vaikea uskoa todeksi. En tiedä, mitä noin isolla näytöllä edes voi tehdä, tai kuinka kaukaa sitä pitäisi katsella että hommassa olisi järkeä.

Mac-fanitusta saattaa siis olla odotettavissa, jahka koneen saamme. Jos kuitenkin alan osoittaa Apple-kultismin oireita (kuten kaikkien Apple-tuotteiden tai Steve Jobsin kritiikitöntä palvontaa), lyökää minua. MP3-soittimeni ei tule vaihtumaan Ipodiin!

Tähän väliin saa sitten luetella ne parhaat ohjelmat, joita ilman en vain voi elää. Delicious Librarya ei kirjastonhoitaja voi jättää väliin, mutta mitä muuta? Ainakin Javan ja perlin syntaksia värittävälle editorille olisi käyttöä.