Ken Park, Holy Grail

Eilen katseltiin taas elokuvia. Ensimmäisenä oli vuorossa Larry Clarkin shokeeraava Ken Park. Olihan se jännä, joo, mutta sen taiteelliset ansiot jäivät hieman epämääräisiksi. Erityisesti lopun täysin irrallisen seksikohtauksen merkitys jäi suureksi mysteeriksi. Sinänsä elokuva kuvasi moniongelmaisia ihmisiä todentuntuisesti ja värikkäästi. En kuitenkaan vakuuttunut.

Illan toinen elokuva olikin sitten parempi. Johanna ei ollut nähnyt sitä aikaisemmin, enkä minäkään kunnolla, joten Monty Python and the Holy Grail oli suuresti tervetullut valinta. Aikaisempaan tuhnuiseen ja tekstittämättömään kasettikopioon (kopionkopio ties kuinka monennessa polvessa) verrattuna kunnollinen DVD-versio oli silkkaa elokuvanautintoa. Elokuvan juoni on mitä on ja tarina etenee vähintäänkin jännittävästi, mutta väliäkö noilla, kun hyviä ja ikimuistoisia vitsejä tulee tasaista tahtia. Tämä on todellinen klassikko!

Hifismiä

Hankimme uuden television. Se on hieno. Vanhaan verrattuna parannusta on tapahtunut kuvan koossa ja laadussa. Miinuspuolina mainittakoon koko ja paino: laitteen nostaminen oli tuskaa ja se hallitsee makuuhuonetta hieman liiaksikin.

Nyt vain iskee kauhistus sen suhteen, miten pahalta TV-tarjonta itse asiassa näyttää. Ei muuten, mutta kun vertaa GameCuben ja DVD-soittimen kuvaan (molemmat tulevat RGB-laatuisina) TV-kuva jää vertailussa auttamatta viimeiselle sijalle. Saapa nähdä, kauanko kestää, ennenkuin hankimme digiboksin – ihan vain TV-kuvan parantamiseksi.

Kotiteatterista uupuva äänentoisto-osasto saanee uupua jatkossakin. Stereoääni riittää, varsinkin kun meidän kämppäämme ei ihan tuosta noin vain toimivaa monikanavaääntä viritelläkään. Paineita tietysti olisi, kun elokuvia kuitenkin katsellaan ja yllättävän moni GameCube-pelikin tukee kunnon monikanavaääntä.

GameCube-peleistä täytyy vielä kehua Super Monkey Ball 2:ta, joka on kyllä loistohupia. Olen erityisesti mieltynyt sen keilaamisminipeliin, joka on kyllä melkeinpä hauskempaa kuin oikea keilaaminen.

F-Zero GX

Gran Turismo 3 on kohdannut voittajansa, nyt ei enää tarvitse PS2:ta edes ajopelejä varten. F-Zero GX on yksinkertaisesti niiin hyvä. Onhan GT edelleen simulaattorina ohittamaton, mutta kuka kaipaa realismia, kun mielikuvitus on niin paljon hauskempaa?

F-Zeron ratasuunnittelu on nimittäin huippuluokkaa. Ideoita ei ole rajoitettu suotta, vaan radoilla nähdään yhtä jos toista. Ensimmäiset 90 asteen mutkat pystysuoraan olivat melkoisen jännä kokemus. Eleganttia erikoisuutta edustaa myös ovaalirata, joka on Möbiuksen nauhan muotoinen. Yksi kierros sen ympäri kiertää siis radan kahdesti – kerran kummaltakin puolelta (ulko- ja sisäpuolelta).

Vaikeustaso pelissä on kohdallaan, eli pirun vaikea. Tietokonekuskit (joita on 29 kappaletta kerrallaan vastassa!) ovat päteviä, mutta pahinta vastusta taitavat sittenkin tarjota radat. Ensimmäinen yritykseni läpäistä yksi grand prix -sarjoista päättyi viimeiseen rataan, jossa en yksinkertaisesti pysynyt radalla – mikä on tietysti pahempi juttu silloin, kun rata leijuu tyhjän päällä… Saisivat asentaa kaiteet!

Peli on tolkuttoman hyvän näköinen ja rullaa ihan hirmuista vauhtia. Vauhdikkainta ohjaamokuvakulmaa (joka on Gran Turismossa pakkovalinta vauhdin tunnun saamiseksi) ei voi käyttää tosimielellä ajettaessa, sillä tapahtumien ennakointi on yksinkertaisesti mahdotonta. Kaikki tapahtuu niin nopeasti. Eikä haittaa, vaikka radalla olisi tungosta – ei töki meno eikä hyydy vauhti. Tähän asti näkemäni radat ovat olleet pääasiassa kauniita, mutta ei niitä kyllä ajaessa ehdi ihailemaan.

Tällaista kilpa-ajamisen pitää olla.

Julkaistu
Kategoria(t): Pelit

Kaistavarkaan loppu on kurja

Minulla on käynyt rosvoja. Nämä rosvot eivät ole vieneet kiinteää omaisuutta, vaan kaistanleveyttä. Kyse on toisten kuvia hyväksikäyttävistä surkimuksista.

Ennen Mikon iskua Asia nimittäin selvisi kun tutkailin sivujen lokeja. Katsoin, mitä eräs Deadjournal-käyttäjä oli sivulleni linkittänyt. Kyse ei kuitenkaan ollut linkistä, vaan taustakuvan väärinkäytöstä! Sellaistahan ei suvaita. Olisi nyt edes tallentanut kuvan itselleen, mutta kun ei. Noh, kun kerran pitää taustakuvaansa minun sivuillani, antaa minulle oikeuden muutoksiin… Ohessa kuvat ennen ja jälkeen. Mikon iskun jälkeen

Ongelma on kuitenkin laajempi. Levynkansikuviani käytetään surutta muualla. Kuvathan eivät sinänsä minun omaisuuttani ole, enkä missään nimessä vastusta niiden kopioimista (olenhan itsekin pääasiassa kopioinut ne muualta). Vastustan kuitenkin minun sivujeni kuormittamista muiden sivujen koristamiseksi.

Onneksi asiaan löytyy ratkaisu. Thesitewizard.comin artikkeli Preventing Image Bandwith Theft With .htaccess kertoo, kuinka kuvien lainailu estetään. Nyt levynkansia ei saa, ellei viittaajatieto kerro kävijän tulevan minun sivuiltani. Tämä karsii joitain legitiimejä käyttäjiä (esimerkiksi ne, jotka estävät selaintaan näyttämästä viittaajatietoja), mutta se on halpa hinta rosvoilun estämisestä.

Elokuvailoja

Toissapäivänä katselimme vaihteeksi kepeämpää viihdettä. Ihastuttava Audrey Tautou loisti mielenkiintoisen kaksipuolisen rakkaustarinan Rakastaa, ei rakasta pääosassa. Elokuva on kekseliäs ja hyvin tehty. Pidin suuresti.

Eilisen näytäntönä katseltiin aina yhtä hyvien Kevin Spacekin ja Kate Winsletin tähdittämä kuolemantuomiodraama David Galen elämä. Elokuva oli yllättävä ja provokatiivinen. Teatterissa se jäi näkemättä, hyvä että tilanne paikattiin nyt.

Olen heikkona hömppäokkulttikauhuun. Valitettavasti Revelation – Ilmestys oli jopa minun asteikollani melkoista kuraa. Suureellinen juoni (temppeliritarien vuosisatojen ikäinen suurmestari – Udo Kier – pyörittää sormensa ympärille niin jenkkien turvallisuuspalvelu NSA:ta kuin Vatikaania, jotta saisi kasvattaa Jeesuksen toisen tulemisen mieleisellään tavalla) ei oikein täysin selvinnyt elokuvan varsin kryptisistä käänteistä. Huhhuh. Ajanpuutteen vuoksi viimeinen kolmannes elokuvasta kelattiin nopeasti läpi, mutta en usko, että menetimme paljoakaan. Bonuksena vielä huumoria herätti takakannen teksti, jolla ei ollut paljoakaan tekemistä itse elokuvan kanssa…