Viime aikoina on usein tullut katsottua molemmat television peliohjelmista, Tilt ja Play. Kumpikin on ihan kivaa katseltavaa, mutta ei aivan täytä odotuksia.

Kumpikin kärsii hieman tnj-syndroomasta (Turha NaisJuontaja). Varsinkin Tiltin Jaana Pelkosen puhetyyli ärsyttää pahasti – olisi edes hyvä juontamaan, mutta kun ei. Playn Piritta Hannula ei herätä sen kummempia negatiivisia fiiliksiä, mutta korvaisin mallijuontajat mieluummin pelejä tuntevilla ihmisillä. Playn Thomas ja Miika ovat parempia juontajia, jotka tietävät, mistä puhuvat. Kaiholla kaipaamme MoonTV:n Stakulaa, peliohjelmien kuningasta.

Tiltin uudistunut ulkoasu on muuten hirveä. Peliarvostelujen yhteenvetojen ulkoasu ei tv-ruutuun sovi – pikkupiiperrys saattaa näyttää hyvältä tietokoneruudulla, telkkarista katsottuna tekstiä saa katsella silmiään siristellen eikä sittenkään näe.

Play on ehkä mielestäni jonkin verran parempi, mutta ei sekään mitään huippupisteitä saa. Hieman pidempi ohjelma, jossa olisi enemmän arvosteluja ja toisaalta kenties jotain muutakin pelikulttuuriin liittyvää hässäkkää olisi kovasti mukava yllätys.

(Peleistä puheenollen: Big Brother on pyörinyt jo jonkun aikaa joka päivä ruuduissa ja vain yksi osa on jäänyt välistä. Addiktio se on, eikä mikään tv-ohjelma…)

Uusin Kirjastolehti pölähti postiluukkuun eilen. Kuten tavallisesti, lehdestä löytyi hyvinkin kiinnostavaa luettavaa. Lehden mielenkiintoisin artikkeli on Tampereen yliopiston hypermedialaboratorion professori Frans Mäyrän haastatteluun perustuva juttu, joka lainasi nimensä tälle blogikirjoitukselle.

Mäyrä tekee jutussa useita osuvia huomioita tietokonepelien mahdollisesta haitallisuudesta. Jos asia ihmetyttää, suosittelen tutustumaan artikkeliin. Lainataanpa parhaita paloja:

Voisikin sanoa, että kirjat voivat olla jopa pelejä vaarallisempia, sillä kirjallisuus voi mullistaa ajattelun täysin.

Itse asiassa pelaaja on etäämpänä väkivallasta pelatessaan tietokonepeliä kuin katsellessaan vaikkapa elokuvaa, johon hän voi eläytyä voimakkaastikin.

Mäyrä on huomannut, että pelaamiseen liittyvät ennakkoluulot ovat pitkälti seurausta lasten ja vanhempien välillä vallitsevasta digitaalisesta kuilusta. Ne vanhemmat, jotka pelaavat itsekin ovat myös kriittisempiä pelien suhteen.

Viimeinen kohta on mielestäni erityisen mielenkiintoinen. Jatketaanpa vielä siitä, mitä Mäyrä sanoikaan: He valikoivat tarkemmin pelit, jotka sopivat lapsille ja keskustelevat lastensa kanssa peleistä, mikä onkin hyvä asia.

Uskon vahvasti siihen, että lastensa tekemisistä on syytä olla kiinnostunut. On mielestäni turha valittaa lastensa pelaamien pelien kauheudesta, jos on itse pelit lapsilleen ostanut. Pelilaatikoiden ikärajojen tarkkaileminen on ensimmäinen vaihe. Nuoret tosin kopioivat paljon pelejä, jolloin vanhemmilla ei ole mahdollisuutta nähdä pelilaatikkoa ikärajoineen, mutta vanhempien ohi hankittuja pelejä on niin ikään syytä seurata.

Tieto on valtaa, ja tässäkin tapauksessa pelimaailmaa tuntevat vanhemmat pääsevät mielestäni helpommalla peleistä innostuneiden lastensa kanssa.

Odotan mielenkiinnolla Mäyrän järjestämää pelitutkimusseminaaria, joka alkaa helmikuun puolessa välissä.