Mean salaattibaarista, huomenta, meillä olisi taas uutta koekeittiötuotosta esitellä. Katsottuani tiistai-iltana Hurmaavaa kokkia jouduin pakonomaiseen halutilaan tehdä niiden ohjeistamaa kanasalaattia. Puolitin toki annoksen ja säntillisesti kaikkea puoliksi laitoin. Paitsi sitruunan, kun sitruuna on hyvää ja mitä kekään tekee puolikkaalla. Inhoan sitä, kun jää toimettomia jämiä. Roimahkosti ropsaisin tulista currya, koska makua pitää olla ja suolaakin taisin myllyttää intopäissäni melkoisesti. Kastikeannosta en tietenkään myöskään puolittanut, koska kastikkeet on aina hyviä. Lopputulos näytti hyvältä ja raikkaan kevyeltä. Mutta se oli a-i-v-a-n hirvittävää. Minähän tunnetusti syön tarvittaessa vaikka pinkopahvia mutta tämä ei kyllä uponnut. Liikaa sitruunaa, liikaa maustetta, liikaa suolaa. Olin taas onnistunut. Nälkä kuitenkin oli edelleen melko merkittävä, joten nypin siipikarjan erilleen ja heitin muut roskiin. Tein sitten ihan tavallisen lehtisalaatti-, tomaatti-, kurkku-, oliivi-, fetasalaatin ja liitostin [Pastanjauhajat sulkekoot nyt hetkeksi silmänsä: sitruunacurrysoosista lävikössä kraanan alla huuhdellut] broiskupalat päälle. Ja tietenkin Salosen Pimeätä. Jo vain oli kelvollista, ja miksei olisi, hyvästi marinoidut lihat. Olin ajatellut tarjota tätä salaattia joskus Erityis-tilanteessa mutta Armas ei onneksi joutunut maistamaan, saati näkemään.

Elämme joutuvan armaan ja suven suloisen aikoja. Tänään tuhannet äidit hermoilevat tarjoilujen onnistumista, isät kiillottavat autoja ja uudet ylioppilaat laskevat tunteja, jolloin pääsevät suvusta eroon ja omille teilleen taskut täynnä lahjarahoja. Kukaan ei oikeasti tykkää näistä juhlista: vieraat menisivät mieluummin lahjarahoineen viini- ja ruokakaupan kautta mökille tai purjehtimaan, vanhemmat käyttäisivät tarjoiluun menevät rahat Kreikan horiatiki-baarissa ja ylioppilas itse ottaisi mielellään lahjarahat ihan vaikka vaan pankitse. Ainoat, jotka tykkäävät huomisesta, ovat ylikalliita ruusuja myyvät kauppiaat. Onnea kuitenkin kaikille uusille ylioppilaille, sitä tulette tarvitsemaan.

Mutta joutuuko milloin se armas suvi suloinen? Tällä menolla yhä useampi ehtii laihduttaa itsensä bikinikuntoon, koska rantakelit eivät edes häämötä horisontissa. Onneksi Venus-patsaalla ei ole niitä ongelmia, se on yön aikana heittänyt liivin pois ja menee jo uimaan. Salaa öisin.

Kirjoitti: mea 09:07 | Jälkipuheet (1)

Eilen eräs virkanainen kuriinpalautti itseään päättämällä tehdä pakasteen perältä löytyneistä vihanneksista keittoa. Siis kattila hellalle ja vihannesliemeen sekalainen kokoelma pakastettua keveyttä ja terveyttä. Virkanaisen verkkokalvoja oli kuitenkin jäänyt kiusaamaan kuva hyljätystä nakkipaketista samaisen ehtymättömän pakasteaarteiston kätköissä, joten hän päätti, että tehtäköön kuitenkin nakkikeittoa. Siinä jäisiä pätiköitä pilppuessaan tunsi hän outoa käryä mutta päätteli jonkun naapurustossa roskia polttelevan. Ajatteli jopa, että toivottavasti ei polta koko tienoota mahdollisessa uusavuttomuudessaan ja jatkoi nakkien palastelemista ja keiton hämmentelyä ihmetellen, kun ei jo kiehu mutta pakasteitahan ne toki olivatkin. Käry sakeentui ja kattilan takaa alkoi nousta vienon ruskea savukiehkura: salamana virkanainen tajusi, että hönkä oli takalevyssä, kattila kylmällä etulevyllä ja takalevyllä jalopuinen leikkuulauta. Virkanainen vakuuttaa, että moinen lauta haisee todella sankealle hiiltyessään ja muistuttaa, että jos hän olisi tyytynyt terveelliseen nakittomaan vaihtoehtoon, olisi hän ollut surffailemassa tai loikoamassa parvekkeella, jolloin lauta olisi syttynyt ilmiliekkeihin levittäen tuhoa ja turvattomuutta. Terveellinen ruoka voi viedä henkesi. Varo.

Eräs opiskelija osti kultaisella seitkäätluvulla opintolainan viimeisellä sadan markan setelillä hernekeittoa, koko rahalla. Sitä he sitten toverinsa kanssa söivät pitkin kevättä kehitellen keitoista mahdollisimman vaihtelevia makuelämyksiä. Kun soppa alkoi kyllämystyttää, keksivät he tehdä hernekeittopizzaa. Ei kuulemma ollut hääviä mutta sama kaikilla mausteilla oli jo parempaa. Mausteiden laatua tarina ei kerro mutta epäilen niiden olleen nestepainotteisia.

Mitä sinä tekisit viimeisellä 20 euron setelillä? Minä ostaisin hyvää, tuoretta, rapsakkakuorista, sisältä pumpulisen messevää durumvehnäleipää Stokkalta ja söisin sen epäterveellisesti pelkän suolaisen voin alla. Viis sydän- ja verisuolitulpan riskistä, sillä muistaisin, että terveellinen ruoka voi viedä henkesi.

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (5)

Kevään rantautumisen meanderiaan huomaan oitis, kun lautaselta löytyy salakavalasti salaatti eikä kalapuikko tahi juustonakki. Mean kevätkesäsalaatti syntyy perinteiseen tapaan lehtisalaatista, pikkutomaateista, tuorekurkusta, mustista ja vihreistä oliiveista sekä 3-prosenttisesta fetasta. Aineksia iso lautasellinen kukuilleen ja kastiketta päälle. Jos ei kastia, ei salaattia, ei rehut sentään niin hyviä ole. Ja kastikkeestahan me emme tingi; sen on oltava Salosen pimeästä pullosta. Kanin ruuan huonona puolena on, että se vaatii joka päivä täydennystä kaupasta ja koska kokkinne liikkuu pyörällä, on jo päivänkin rehujen tunkeminen reppuun onnetonta. Lopullisesti on sitten kesä, kun käsi hakeutuu lisäksi viilihyllyyn. Käsittääkseni en pidä viilistä lainkaan. Miksi sitä tekee mieli juuri ja vain kesällä?

Kevään ja kesän tasauspäivään tietää osuneensa tasan sinä iltana, kun baaritiskillä suusta onnahtaa outo sana: siideri. Uskomatonta on se luostarioluen ystävältä. Ehkä jopa noloa. Kesän lopullisen rantautumisen huomaa, kun käsi hapuaa viinakaupan valkkarihyllyillä ja katse ylenkatsoo punkun juojia, miten rujoa vuodenaikatietämätöntä sakkia. Valkkarihyllyltä askel vie giniosastolle ja kassalle suuntiessaan vilkaisee hän toiveikkaasti lanttaushyllyyn, joko olisi sinne ymmärretty hankkia sitä vanhanaikasta limettijuomaa. Sitä öklön vihreää, jota on myyty maailman sivu samanlaisessa pullossa. Tänä vuonna en ole sitä löytänyt mistään. Mistä sitä saa, kunnääs gimlettejä pitäisi päästä rakentamaan. Josta tulikin mieleen, että vappuna maistoin elämäni ensimmäistä kertaa Mummia ja täytyy sanoa, että pettymyshän oli tuo totta tosiaan. Olihan siinä pitkät ja pirteät kuplat mutta hyvänenaika sitä hintaa. Onhan se nyt liikaa vaikka kuinka kiipeilevät olivat kuplansa. Minulle kelpaa mainiosti kuohari.

Ja kaiken tämän ylenpalttisen keveyden jälkeen tekee mieli juoksemaan. Oikeasti. Nyt.

Kirjoitti: mea 18:04 | Jälkipuheet (15)

Kaupunkilaiskaksikko kävelee jo aavistusta vahvemmasta kevätilmasta hullaantuneina omakotialueen poikki. Mullan ja sulavan lumen tuoksu on joka kevät yhtä yllättävä. Kerrostaloalueiden kaupunkilintujen tityy-kutsut tuntuvat kovin köyhiltä täällä, missä haravoiden rapsutukseen yhtyy lintusekakuoron moniääninen laulu. Palavien roskien huumaava tuoksu tuo mieleen lapsuuden, saunanlämmityksen tuoksun, kesän. Haaveet.

- Jos saisin lottovoiton, ostaisin mökin ja laittaisin sinne pienen puutarhan, jossa kasvaisi perunaa ja tilliä ja ...
- Hahaa, sinäkö muka. Ethän sinä osaa pitää hengissä edes jukkapalmua.
- Se on ihan eri asia. Pihatöissä sitä jotenkin olisi yhtä luonnon kanssa, saisi kokea kasvun ihmeen joka kevät.
- Sun itusi taitaisivat kuivettua ikävään.
- Saisi seurata, miten tyhjästä nousee ensin aavistus vihreää versoa, joka kasvaa neidoksi, varttuu naiseksi ja antaa lopulta itsensä kasvattajalleen. Jotenkin niin runollisen kaunista.
- Ei ne hei tyhjästä nouse. Tarvitaan vähän multaa ja vettä ja kaikkea ikävää niin kuin lantaa ja työtä ja hoivaa ja sellaista.
- Mutta ajattele nyt. Perunaa omasta maasta. Kyllä vaan tykkäisit sinäkin. Voitais muuten tehdä valkosipuliperunoita, mulla on vielä niitä maalta kotoa tuotuja luomuperunoita jääkaapissa.
- Mä tykkään pastasta. Tossa muutenkaan mitään itua ole.

Illalla kaksikko saunoo pienessä kerrostalosaunassa. Mies hakee jääkaapista oluet.

- Minkä tähden sulla on muuten kissanhiekkaa jääkaapissa?
- Haha, onko nyt vai aprillipäivä?
- No on siellä, on meinaan tosi. Ei kellään ole kissanhiekkaa jääkaapissa. Erityisestikään, jos ei ole kissaa.
- Joo joo.
- No mee kattoon.

Nainen epäröi hetken. Jos hän nyt menisi katsomaan, mies nauraisi vuoden, miten helppoon pilaan taas sai toisen lankeamaan. Toisaalta mies näyttää kovin vakuuttavalta. Mutta eihän hänellä ole kissanhiekkaa jääkaapissa. Tietenkään. Kukaan sentään niin hölmö ole

- Jokohan parvekkeella muuten tarkenisi?
- Kokeillaan, mä haen jääkaapista oluet.

Nainen kietoo kylpytakkia päälleen, sujauttaa villasukat jalkaansa, ottaa kaapista kaksi tölkkiä ja sihauttaa ne auki. Käsi jää lepäämään tölkin päälle mietteliäänä. Mitä hän juuri äsken oli näkevinään. No ei voi olla, ajattelee hän ja aukaisee uudelleen jääkaapin ja katsoo perunalokerikkoon. Hän vie tölkit parvekkeelle, istahtaa korituoliin ja katsoo surullisen tyhjiä parvekelaatikoita.

- Mitä muuten luulet, kasvaisikohan hyvin idätetty peruna parvekelaatikossa.

Kirjoitti: mea 10:57 | Jälkipuheet (12)

Pääsiäinen tyhjensi jääkaapin lammaspihveistä, valkosipulirepunoista [sic!], possun fileistä punaviinikastikkein ja vihanneksin, lohikatkarapukeitosta ja pashasta. Sinkkunaisen on nimittäin pakko yrittää. Tyhjä jääkaappi ei meitä meanderiamaassa säikähyttänyt, saati suunnitelmatalouden pettäminen vaan muistelimme lähikaupan pitävän oviaan aina auki. Emme hätkähtäneet edes sitä, että kaupasta oli loppu kaikki muu paitsi näkkileipä, olut ja broilerisuikaleet hunajamarinaadissa. Olimme näin täysin varustetut kohtaaman toisen pääsiäispäivän nälkäiset vatsat.

Kaapista etsimme käsiimme spagettia, sen katkoimme kiehumaan lihaliemiveteen ja broiskut sujautimme pannulle. Mausteeksi valitsimme yrttejä Provencesta ja Välimereltä, hapanimelää kastiketta Thaimaasta ja fondia Ranskasta sekä mustapippuria ja valkosipulisuolaa K-kaupasta. Spagetit olivatkin tässä vaiheessa aldentejä, niistä siis vedet pois ja loraus persiljaista ja valkosipulista viinirypäleensiemenöljyä päälle ja upealle tuoksuva spagetti lihasuikaleiden päälle pannuun. Kääntelyä.

Nyt vain odotellaan, että avautuuko se valtatie vatsan kautta. Ja mihin se vie. Ilme kertoo kyllä kesänopeudet tulleiksi. Toivoa on.

Kirjoitti: mea 20:57 | Jälkipuheet (4)

Semmoinen on alkanut harmiinnuttaa, että kun vaivalla ansaittuja eurosiaan päättää joskus mennä uhraamaan itsensä alttarille tarjoten hyvähkössä ravintolassa ruokaa meikäläisittäin kalliiseen parinkymmenen ja päälle hintaan, niin onko laitaa, että jää nälkä. Mikä vielä sapetuttavampaa, niin ruoka on erittäin harvoin kovinkaan kummoista. Normimättöä, josta jopa minä ajattelen, että olisin itse pystynyt samaan. Mikä ei ole paljon. Kyllä ruoka jättilautaselle hienon taiteellisesti asetellaan ja ripsotellaan hyvää kastiketta tyhjille reunoille mutta ei se riitä. Miksi muuten kastiketta laitetaan vaan koristeeksi? Onko mitään väliä, että se voisi olla hyvää, kun sitä on niin vähän, että pitäisi sormella liippoa se lautaselta. Tekisi useimmiten mieli kysyä, että missä pihvi. Eikä vain kuvaannollisesti. Mitä varten muuten tarjoilija kysyy aina, että maistuiko, jos ei halua muuta vastausta kuin, että kiitos, oli oikein hyvää. Menepä sanomaan, että ei hääviä ja nälkäkin jäi. Siihen ei ole oikea vastaus, että olisi sitten pitänyt ottaa alkuruokaa ja jälkiruoka varmaankin korjaa tilanteen. Ei olisi, ei korjaa, ei ole se sama asia. Ne nimittäin maksavat. Kyllä reippaalla parillakympillä pitää saada hyvää niin, ettei jää nälkä. Mitä hienompi ravintola ja kalliimmat hinnat, sitä varmemmin liian vähän ruokaa eikä lähellekään sitä, mitä hinta edellyttää. Kyä näin on. Ja miksi se ruoka pitää mättää sille lautaselle päällekkäin, kun kerran siinä tilaa on.

Mummilan koekeittiössä on tehty pahoja terveyslettuja. Ymmärrän kovin, sillä minulla on paljon kokemusta näistä koeluonteisista keittiöaskareista ja kuinka ollakaan, usein ovat ne liittyneet juuri tervysintoilupuuskiini. Niin kuin että riisipuuron maidon pitää olla rasvatonta, pullan nesteen vettä, lohen rasvatonta seitiä, kerman kasvirasvan kaltaista kolmeprosenttista, voin rasvatonta, jauhon kokojyvää, pääsiäispashassa ei saa olla rasvaa eikä kermaa ja kaakaossa ei sokeria eikä maitoa. Terveellinen nyt vaan yksinkertaisesti aika harvoin on hyvää. Luulin muuten aina, että pahuuden ja rumuuden huippu on voisilmätön kaurapuuro, jossa on pellavarouhetta mutta erheydyin. Ostapa uutta Femisoijan marjaisaa versiota ja luulet syöväsi sementtijauhoa. Se sekä näyttää että maistuu siltä. Tavallinen Femisoija on täytekakkua kermavaahdolla mansikkapursokkein banaani- ja kiivitäyttein sekä marenkikoristein sen rinnalla.

Voiko ihminen sairastaa valkosipulin puutostilaa? Minulla nimittäin on ollut jo jokusen ajan hillitön himotus siihen, parikin valkosipulivoipatukkaa menisi, jos ei tuo terveyspoliisi istuisi olkapäällä. Puhumattakaan valkosipulaisista ylirasvaisista leipäkrutongeista, tummista sekä vaaleista. Valkosipuliperunoista näen himokkaita unia ja nyt Sedilän viulu valuttaa kuolaa näppäimistölle. Valkosipula sentään on terveellistä.

Kun ihmiset tulevat vanhoiksi, he eivät enää sano, että he rakastavat toisiaan. Silloin he kysyvät, että ottaako kahvin kanssa pikkuleipää. - Tero 7 V.

Kirjoitti: mea 08:53 | Jälkipuheet (13)

Virkahenkilöstä piti tänä aamuna piikittää verta labrassa ja sitä varten piti oleman syömättä 12 tuntia. Muistiko henkilö asian eilen illalla kymmenen maissa, kun teki iltapalaksi voileipää? Eipä muistanut, ei. Mutta muisti kyllä aamulla, että ei sitten mentykään heti aamusta kokeisiin. Lasillinen vettä aamupalaksi niukinnaukin riittäisi, jos pääsisi koeputkilovaluttamoon vaikka heti kahdeksalta mutta että nyt siis vasta kymmeneltä. Virkahenkilö, joka ei ole saanut aamukahvia, ei ole parhaimmillaan. Voi hyvänenaika, miten kahvi nyt maistuisi. Vintillä on muuten ihan samanlainen Gustav Paulig. Vanhat peltipurkit on niin ihania. Vieläkin harmittaa, etten ymmärtänyt aikoinaan pelastaa kotokaapista sitä peltistä mummun Hangon Keksi -laatikkoa, jossa oli lasinen kansi ja johon leivottiin jouluksi aina viittä sorttia pikkuleipiä. Onneksi sain pelastettua rivin vanhoja maustepurkkeja. Vanhoissa peltipurkeissa on niin henki ja elämä.

Meanderiassa oli eilen kalapäivä, joka tarkoitti tällä kertaa Liidelin kalaa. Hyvää ja helppoa herkkua, jota varten kaadetaan ensiksi Liidelin herne - maissi - pikkuporkkana -pussista puolet vuokaan. Tässä vaiheessa muistetaan vääntää uuni kahteensataan asteeseen kuumenenmaan. Sitten ripsotellaan suolaa ja jauhetaan monipippuria vihannesten päälle. Liidelin tarjousseiti [1.49 €] onkin kätevästi valmiiksi neljänä siistinä palana, joten ei tarvitse katkoa tällä kertaa veistä. Palat suolataan ja sitruuna- ja monipippuroidaan puolin ja toisin, jonka jälkeen ne lasketaan vihannespedille. Palojen päälle Liidelin hapanimelää kastiketta [ketsuppikin on ihan passelia] ja chilikastiketta ja kruunuksi jokaiselle syntisen ihanaa Liidelin ylirasvaista sulatejuustoa kolmiot, jotka kieräytetään kastikeessa, joka on sekoitettu etusormella kalan pintaa peittäväksi hunnuksi. Ja uuniin. Ja paniikkiin, että uuni on rikki, ja mitähän senkin korjaus maksaa ja mistä reiska ja kuinkahan kauan sen saaminen kestää ja pitääkö tässä nyt uusi uuni ostaa ja pääsiäinenkin tulossa ja pashaako sitä nyt ja mämmiä koko pääsiäisen joutuu syömään. Ja huomataan, että hän on laittanut 200 astetta ja pelkän valon.

Se oli kyllä aika pieni voileipä, kai sinne labraan voi jo kohta lähteä. Eikä se kellokaan tainnut olla vielä kymmentä.

Kirjoitti: mea 08:58 | Jälkipuheet (14)

Olen aika harvassa asiassa hyvä mutta yksi taito minulla on: onnistun aina kähmäämään kaiken, mihin ryhdyn, erityisesti ruokahuoltopuolella. Onnistun jopa kaupasta valitsemaan sen kaikkein kamalimman eineksen. Eilinen vähärasvainen ja runsaskuituinen Grandiosan lounaspiirakkani oli todella masentava esitys. Se oli jopa masentavampi kuin se oma viritelmäni, jonka päivänä eräänä nälkäpäissäni kehitin. Jostain syystä nimittäin tuntui hyvältä idealta laittaa Kreikkalainen gratiini -pakastepussillinen Sunnuntain valmispiirakkapohjalle. Uunista tultuaan se vielä näytti melkein Pastanpurijoiden tekeleeltä mutta ei se silti oikein toiminut. Grandiosan äidit kyllä kaipaisivat Saarioisten äitien konsultointia. Minussahan välimerta on yhtä paljon kuin on latinaa maksalaatikossa, joten minulta ei voi mitään odottaakaan.

Olen muuten myös hyvä pitämään päätöksiäni; olen sinnikkäästi kuntopyöräillyt joka ilta kymmenisen kilometriä. Eilisiltaiset kilometrit taittuivat Tylerin kanssa ratevasti. Tyler on niin lutunen, hän on tyttöjen Tina. Eilen me teimme juustokakkua, lähestulkoon parasta, mitä tiedän. Onni on, että olen hyvä laiskottelussa. Olen niin patalaiska, etten viitsijaksa tehdä Tylerin herkkuja.

Parasta minussa kuitenkin on, että olen joustava ja erittäin hyvä ja nopea kääntämään omaa päätäni tilaisuuden niin vaatiessa. Olen lajissa lähes latinomainen virtuoosi. Eilen, kun olin menossa ostamaan käsipainoja ja autoradiosta kuului Shakiran La Tortura, niin eiköpä marketista mukaantunutkin Fijacion Oral Vol. 1. Onhan se vastustamaton, myös se kappale ja rytmin jokanaisvartaloa vatkuttava vaikutus uskomaton. En muuten tiennyt, että olen myös hyvä tuossa imukuppipeppukävelyssä, luonnon lahjakkuus suorastaan, mutta se käsien lepatuttaminen pepun päällä samaan aikaan ylävartalon hetkuttamisen kanssa on vielä hakusessa. Latinalainen veri kasvattaa ilmiselkeästi enemmän piilolihaksia, minulla ne ovat joko hukassa tai todella piilossa. Eivät kyllä ihan niin piilossa kuin Chakiralla.

Talvi jatkaa tänään autoilijoiden yllättämistä jo kolmatta päivää. Koska me pirkkahämäläiset olemme lähtönopeudestamme tunnettuja, saattaa olla, että tänään se yllätys vasta todentuu. Toista on Latinassa, siellä yllätyttäisiin kyllä jo heti ensimmäisenä päivänä.

Kirjoitti: mea 09:20 | Jälkipuheet (16)

Matkaoppaassa kehuttiin kaupungin parasta gulassia saatavan ravintolasta, jonne kartasta katsoimme menevän selkeän reitin: pääkatua suoraan pienemmän aukion kautta pääaukiolle ja siitä kulmasta lähtevän kadun poikkikadulle, kirkon vieressä. Helppoa, sinne siis. Paitsi, että aukioilta ei löytynyt mitään suoria teitä, puhumattakaan tietä, jonka sivukatu oli haussa. Löydettiin kuitenkin kirkko, jota kiertämällä päättelimme oikean kadun löytyvän, kunnes huomasimme, ettei se mikään kirkko ollutkaan, mikälie valtaisa portti ei-minnekään. Kirkko oli toisaalla, jonne sattumalta osuimme ja sitten löytyi oikea kuja, joka ei ollut siellä päinkään, missä oletimme. Hakemamme ravintola oli missä pitikin, paitsi kiinni, lopetettu. Nälkä oli jo tilassa, joka vaati välittömiä toimenpiteitä, joten sisäistimme itsemme lähimpään kivijalkaravintolaan. Listan paahdettu ankan reisi kuulosti herkulliselta ja runsaalta [220 gr]. Eteemme tuotiin olmin väriseksi keitetty pyyn puolikas, jonka "reisi" oli kyljestä törröttävä paljas siipiluu. Syötävä osuus olisi mahtunut tikkuaskiin eikä olisi edes tarvinnut ottaa tikkuja pois.

Kaipuu gulassiin siis jäi. Helppo juttu, tämän minä hallitsen, ajattelin: palapaistia, sipulia ja paprikaa yhtä paljon kutakin. Ei voi kuin onnistua. Lihat erissä paistinpannun kautta pataan ja huuhdeliemet perään, sipulit pannun kautta, sekaan paprikat, valkosipula runsaasti, lihaliemikuutio ja pyre. Hautumaan. Jääkaapista löytyi edellisillasta jäänyt vajaa tölkillinen olutta, sekin mukaan sekä vähän timjamia, chilikastiketta ja chilisekoitusta. Ja tietenkin kourallinen ruokosokerin paloja. Tumman huumaava tuoksu kutkutti kokin aisteja lupaillen kaupungin parasta gulassia, joka kuitenkin hautuessaan oli muuttunut yllättävän liemekkääksi. Kokki päätti sopeutua tilanteeseen, tehdä gulassikeittoa ja kuori jääkaapista löytyneet perunat sekaan, lisäsi hiukan hönkää keitoksen alle ja mietti, että mitäs nyt, kun tehdäänkin keittoa. Smetanaa, eikun lähikaupasta äkkiä siis sitä. Keitto poristeli sillä välin perunat kypsiksi.

Kokki veti aistinsa turvolleen täyteliäistä näkyä ja tuoksua ja tyytyväisenä kiepautti kauhaansa keitoksessa. Aivan; pohjaan palanut kauppareissun aikana. Onneksi kokin koitokset ovat ennenkin päätyneet samaan, joten hän tiesi, miten toimia: soppa uuteen kattilaan, varovainen ryystäisy lusikalla, maistuuko palanut, ei maistu, hyvä ja palanut kattila konetiskiaineen kanssa kiehumaan. Jotain mustia hiutureita keitoksessa oli mutta uskottelimme niiden olevan timjameita. Ehdottomasti parasta paahdettua gulassikeittio ikinä.

[PS: Kun pohjaan palanut kattila on poristellut aikansa tiskiaineessa, kaavitaan möhnät pois ja loppusilaus tehdään sokeripalalla: paahtokattila on kuin uusi.]

Kirjoitti: mea 11:17 | Jälkipuheet (7)

Hengissä edelleen. Ehken hiukan kiikunkaakun, sillä olen vaalinut joulun alla alkanutta tautiani huolella. Se elää ja voi hyvin otettuaan pienen hengähdystauon ihan pyhimpien pyhien aikoihin vain jumittaakseen virkanaisen pois kustannuspaikalta. Taudeissa on hyvänä puolena kuitenkin se, ettei ole nälkä. Ei ollut joulunakaan, mikä taas on toisaalta huonompi juttu, sillä jääkaapissa on nyt aika paljon kaikenlaista biojätettä. Tapanina eivät enää maistuneet kinkut ja rosollit vieraallekaan, joka kysymykseen, mitä syötäisiin ja vaihtoehtojen ollessa kinkkua ja perunalaatikkoa tai kinkkua ja rosollia, vastasi vaisuhkosti, että kai sitä sitten.

Innottomuuden innoittamana katsahdin sitten uudemmalla silmällä varastojani ja oivalsin, että minullahan on kolmaskin vaihtoehto: mitäpä syntyisi, jos pakastimeen varastoitu rasiallinen kylmäsavulohta, kesällä maalta tuodut perunat, sillistä ylijäänyt sipuli, ylijäämäinen kermapurkki, jääkaapin pohjalta löytynyt tomaattipyrepurkki, maustelaatikon aarteistosta kaivetut tilli, kalaliemi, chilisoossi ja valkosipuli yhdistettäisiin. Lohikeitto kylmäsavulohesta? Vähän vaisuhkon näköinen sopan alku kyseli väriä ja pakastimesta löytyi Lidlin pikkuporkkana-herne-papu-pussi ja ajattelin, että jovain siitä oivan lisän teen. Kysyin Erityiseltä, että sopiiko lohikeittoon herneet ja pavut ja hän vastasi hetken emmittyään, että ei. "Ei munkaan mielestä", vastasin ja menin nyppimään sopasta herneet ja pavut pois. Pikkuporkkanat sen sijaan sopivat oivallisesti. Sopan toivottu täyteläisyys uupuili vielä hivelevää loppuhyväilyä ja muistin, että fariinisokeri. Se siitä vielä puuttui. Ja sitähän minulla taas oli vielä Irlannin kahvin jäljiltä, jota varten aattoiltana pehmitin kovettunutta sokeripaakkua mikrossa loiskaisemalla tilkan vettä pussiin, jonka pussin muistelin laittaneeni keittiön komeroon. Siellähän se. Ja sisältö somasti ruskeana sokeriliemenä jälkijättöisesti sulaneena pitkin hyllyä. Lusikallinen sokerisiirappia teki juuri sen kainatun pyöreyden sopalle. Soppa oli parempaa kuin hyvää.

Vaikka aika vaikeahan reseptiä on toteuttaa. Täytyy odottaa ensi jouluun ja täytyy muistaa hankkia liikaa taas kaikkea ja fariinisokeri pitää muistaa laittaa kovettumaan elokuussa ja pitää muistaa ostaa Lidlin vihannessekoitusta. Mutta ennen kaikkea; pitää löytää kävelukadulta taas se Kristiinankaupunkilainen kalastaja, joka myy minulle liikaa kylmäsavulohta. Kaksi 400 gramman rasiaa vain euron enemmän kuin yksi.

Kirjoitti: mea 17:24 | Jälkipuheet (7)

Koska Mean keittiöstä yhä edelleen haetaan innokkaasti tuon jalon jouluruuan, imelletyn perunalaatikon, ohjetta, päätin vihdoin taittua tahtoihinsa ja tehdä sitä ihan itse. Vähän kyllä ajattelin myös tehdä vaikutuksen Erityiseen. Resettejä selailin useitakin mutta päädyin Jaakko Kolmosen ohjeeseen, koska Jaakko on jotenkin luotettavan tuntuinen ja koska siinä sai kuoria perunat etukäteen. Kahden kuuman perunakilon kuorintakäsittely ei houkuttanut. Keskiviikkona töistä tultua kuorin vaadittavat kaksi kiloa, keitin, survoin ja laitoin ohjeen mukaan jauhoa ja ohjeistettuun lämpiöön uuniin imeldymään. Tunnin päästä, tasan ohjeen mukaan, loput jauhot sekaan, massan veivaamista ja uuniin takaisin. Kun kolme tuntia imeldymistä oli vietetty ja nukkumaanmenoaikakin alkoi jo olla käsillä, päätin, että ohjeen kohta Moni antaa massan imeltyä jopa 10 tuntia koskee nimenomaan minua.

Aamulla Imelda olikin mainion näköistä mutta koska en ole pullantuoksuinen kotiäiti, minun piti kiirehtää kustannuspaikalle sen sijaan, että jäisin kolmeksi tunniksi paistamaan laatikoita. Siispä jätin hänet uuniin, ilman lämpöä tosin, sillä tarkistin, että joissain ohjeissa jopa suositellaan kokonaisen vuorokauden käyttämistä tapahtumaan. Torstaina illalla sitten haistoin ja maistoin kauniin kiiltävää pintaansa ja minusta se tuntui hiukan, hm, oudolta, mutta ajattelin, että mistä minä tiedän, miltä sen pitää maistua ja haistua ja ehkä se uunissa siitä tokeentuu ja tyrkkänin laatikot uuniin kolmeksi tunniksi. Kauniita olivat paistuessaan ja hyvä tuoksu täytti illalla meanderian. Nukkumaanmenoaikaan Imeldat, nyt heitä oli siis kolme, siirtyivät jääkaappiin odottamaan aamun pakastusoperaatiota. Eilen aamulla siirsin pari pakkaseeen ja yhden päätin tuoda töihin työkavereiden testattavaksi ennen kuin menen sitä tarjoilemaan Erityiselle joulupöydässä. Lounastauolla työkaverini, joka ei ole varsinainen imelletyn suuri ystävä, ihastui oitis Imeldaan ja kehui sitä parhaaksi ikinä maistamakseen imelletyksi perunalaatikoksi. Minä sitten perään intopiukassa maistamaa, että tosiaanko noin on Se oli hirveää, yökyökJÄK. Viemäriin. Pakastimessa on vielä kaksi pommia, onkohan näillä nurkilla karkoitettavia petoeläimiä, voisin peelottaa niillä otukset pois. Sääli sinänsä, sentään 30 tunnin työrupeama.

Ei työkaverikaan tosin valehdellut, sehän oli parasta ikinä syömäänsä, koska hän ei ollut imellettyä koskaan ennen syönyt. Veikkaan, että jäi myös viimeiseksi kerraksi. Säästyipä onneksi Erityinen tältäkin koettelemukselta mutta me emme masennu, meillä on kyllä lisää oivallisia ajatuksia.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (19)

Viikonloppuna yritin ylittää normikeittiösuoritukseni [mistä minä oikein ammennan kaiken tämän optimismin] ja valmistin jotain paistia uunissa. Ihan kokonaisena. Ja ihan pokkana. Jotain siksi, että en muista mitä lehmän kohtaa se oli. Mitä varten marketin nautaeläinlihahyllyssä on niin moneen lähtöön lihaa: mitä eroa on kulmapaistilla, paahtopaistilla ja sisäpaistilla, kaikki minun silmääni saman näköistä lihaa. Fileet sentään erotan, ihan jo hinnastakin. No, joka tapauksessa taannoinen yltiöonnistumiseni hirven kanssa siivitti uhkarohkeaan uuteen kokopaistikokeiluun: padassa sipuloiden ja härkäfondin kanssa siitä kehittyi oivallisen hyvä mitäliepaistia köntsä ja paistoliemestä sukeutui taivaallisen hyvää kastiketta kuohukermalla kevennetynä. Paisti maistui sekä lämpimänä että kylmänä mutta kastiketta on nyt taas koko loppuviikoksi.

Onneksi vaanilan keittiö palautti mieleen, miten maanantaipäivä pelastetaan ja miten hyödynnän erinomaisen kastikkeen. Nakit! Ja ehdottomasti suolakurkkua kastikkeeseen. Voi onnea, tulisi jo ilta.

Kirjoitti: mea 11:58 | Jälkipuheet (16)

Voi tietämättömyyden määrää: jokainen nainen tietää, että kevyttuotteet kompensoivat raskastuotteet. Johan sen nyt sanoo järkikin, kevyt ja raskas sekoitettuna saadaan sopivaa. Ei voi olla vaikea ymmärtää. Kevyttä on esimerkiksi kuohkea kermavaahto, ilmaa täynnä.

Väännetäänpä rautalangasta: yksi ylitse muiden, kaikkien herkkujen isoäiti, on oikean lehmänmaidosta uutetun tömäkän vaahtokerman pehmeyttämä mansikka- tai melkein mikä tahansa marja- eli hedelmärahka. Marjat ja hedelmät ovat kevyttä syötävää ja koska myös kerma vaahdotettuna on kevyttä, on ruoka suorastaan miinuskalorista. Rahkan osa on tehdä siitä myös terveellistä ja vaikka se sitä hiukan raskauttaakin, tekee se siitä vain plus-miinus-nolla-kalorista.

Ja sama käytännöksi: työkaverini teki kyseistä jälkiruokaa taannoisna päivänä ja sitä miehensä kanssa maistellessaan ihmettelivät, kun tavanomaista kevyempää se tuntui olevan. Loppuja jääkaappiin laittaessaan rouva hämmästeli, että miksiköhän hän oli ostanut kaksi purkkia rahkaa ja oitis ymmärsi, miksi rahkajälkiruoka oli niin pilvisen kevyttä, siitä oli unohtunut rahka pois. Eli mitä kermaisempi, sitä kevyempi.

Kirjoitti: mea 13:43 | Jälkipuheet (21)

Meillä täällä ollaan intopiukkoja keittokirjojen, reseptien ja kavereiden ohjeiden keräilijöitä. Vessassakin on sakset ihan sitä varten, että aamulehdestä leikataan ohjeet talteen. Juuei, ei reseptejä tietenkään kukaan järjestä, löydä, saati noudata tai muista. Ilomme on ollut verraton, kun entinen mitähän tänään söisi -pohdiskelu on käynyt tarpeettomaksi, kun tilatut kokkiblogit räväyttävät aamun iloksi uudet reseptit. Hellapoliisikin on herännyt taas aivan syötävän kauniina mutta reseptit tuppaavat olemaan tällaiselle kalapuikon lämmittäjälle hiukan haastavahkoja, mitä nyt hernepyre saattaisi ehken taittua. Keittokirjablogista löytyy hakemisto ja nehän aina läikähdyttävät meikäläisen syäntä. Ohjeissa on kepeää muuntelua ja minut saa syttymään aina, kun luvataan kevyttä ja hyvää helposti ja nopeasti. Pastanjauhantaa ilahduttaa paitsi yksinkertaisilla ja testatuilla resepteillään, erityisesti annoksista napatuilla kuvilla, jotka auttavat kummasti hahmottamaan sen, mihin ollaan pyrkimässä. Luontevan jouhevilla oheispuheilla on saavutettu oikea blogimeininki. Kavereiden koetellut ja ajassa hioutuneet reseptit ovat parasta mitä tiedän, koska niihin on tarttunut elämän mausteita ja vain parhaathan jäävät henkiin. Vaikka eiväthän ne koskaan omatekeminä ole saman näköisiä. Mikähän siinäkin muuten on, että toisen tekemä on aina parempaa. Vaikka se olisi pelkkä kahvi, pullasta puhumattakaan.

Sain viime viikolla hillittömän pastahimokohtauksen kierremakaroonisalaatista. Kaupassa minua viitoitti vain muistamani kuva, joten ostin summassa simpukkakaurapastaa, savukinkut olivat tarjoomuksena, joten sitä pari palaa ja herne-maissi-parpikaa pari. Jääkaappiin muistin majoittaneeni suolakurkkua ja pepperooneja. Ajattelin tehdä parin päivän lounaat ja päivälliset kuittaavan satsin samoin tein ja keittää siis neljän hölön pastat mutta koska pussiin olisi jäänyt vain lapsellinen kourallinen, hulautin mukaan loputkin. Kohta pitikin vaihtaa kattila isompaan. Keitettyä pastaa tuli tietty sitten niin paljon, että se yksi kinkunpala näytti orvolta, joten laitoin molemmat, kaksi pakastepussukkaa upposivat simpukoiden sisään, joten avuksi kaivoin pakastimesta porkkanaa ja parsan nuppuja. Mukaan vielä pilputut kurkut ja runsaasti pepperooneja. Lopputulos ei juurikaan muistuttanut esikuvaansa ja oli hämmentävän iso mutta runsas.

Eines oli erinomaista silloin tiistaina lämpimänä salaatti-illallisena ja töissä keskiviikkona lounaalla helppoa ja hyvää kylmänä ja kastikkeen vaihdolla muunneltuna vielä varsin oivallista edelleen illallisella. Torstaina lounaaksi ottamani annoksen ajattelin paistaa mutta meni salaattikastikkeella höystettynä sellaisenaan ja illalliseksi aioin upottaa loput munamaitoon ja uuniin mutta en sitten viitsinytkään vaan söin sillänään. Loppupasta joutui pakastimeen, josta se puolen vuoden kuluttua luultavasti saa pastaisen lopun. Toisaalta, voisihan sen sitten vaikka paistaa tai tehdä laatikkoa.

Kellarissani on alkukodon luomuperunoita merkittävä määrä. Nyt rupesi himottamaan tuo Jaansson. Mutta minulla on vain tolkuttoman kokoisia vuokia, joten perjantaihin asti syön varmaan sitä.

Joku suurperhe on menettänyt minussa oivan äidin.

Kirjoitti: mea 09:16 | Jälkipuheet (19)

No niin, oppitunnin aiheena on tänään citymaasturimiehen koeajo ja tankkaus, kun nyt on renkaat potkittu ja parkkeeraus hallinnassa. Jos siis haluaa, ja mikseipä haluaisi, kaikilla mausteilla ja ominaisuuksilla varustetun tilaihmeensä jaksavan punnertaa läpi tuiskuin ja tuulten, tarvitsee se arvoistansa tankkausta. Paras ja ainoa vaihtoehto on lempipöperöt sopivin ruokajuomin. Renkaanpotkimisvaiheessa viisas maasturin harkitsija on tietenkin pitänyt silmät ja korvat herkkinä havainnoimaan, mikä maistuu, kuinka suurina annoksina ja kuinka usein. Ainakin perusasiat on syytä hallinnoida, sillä koeajovaiheessa hermostuttaa muutenkin ja väärin valitut polttoaineet aiheuttavat vain turhaa yskähtelyä. Jos ei kaikesta tarkkaavaisuudesta huolimatta ole päässyt selville kohteen tankin koosta ja mieliaineista, kannattaa lähteä oletuksesta, että paras ei ole koskaan liian hyvää ja tarjota sitä riittävästi.

Jotta opetuksen tärkeys hahmottuisi, kerron esimerkin elävästä elämästä. Kun itse ensimmäistä kertaa sain koeajoajan merkitä allakkaani, iski lievää törkeämpi paniikki. Ajattelin lähteä ajoon urheasti, asenteella, että teen parhaani ja katson, mihin se riittää. Ja kaivoin pakasteesta ihmiskoirana hirvenmetsästysaikoina työskentelevän veljeni antaman ensiluokkaisen, elämäni ensimmäisen hirvipaistin. Värkkäsin siitä sitten aivan vahingossa maailmoja syleilevän mahtavaisen loistokkaasti onnistuneen ruuan ja maasturi kehräsi tyytyväisyyttä. Seuraavaksi varmentelin saavutettua maineen tynkää ja varasin hyvästä ravintolasta pöydän. Olin havainnoivinani jo pienehköä kunnioituksen pilkahdusta suhtautumisessa huoltopuoleni kyvykkyyteen. Mutta minä tiesin rajoitteeni, siksi kolmannella kerralla pelasin varman päälle ja pyysin keittiötaidokkaampaa ystävätärtä tekemään Tsäänssonin kiusausta. Totuus paljastui kuitenkin lopulta erään erittäin epäonnistuneen pizzan ääressä ja olen sen jälkeen ollut huomaavinani, että tarjoamani tankkaukset eivät ole suurtakaan menestystä nauttineet. Maasturin näyttöjä on kuitenkin helppo lukea ja osaan jo sen verran tulkita, että hiljaisuus tarkoittaa, että pieleen on menty nyt raskaasti ja melko hiljaista on tosiaankin ollut palautelaatikossa. Kerran heikkona hetkenä tunnustin, ettei se Tsäänssonikaan itse asiassa ollut minun tekemääni. Ei ollut kuulemma kehdannut sanoa, ettei se hääviä ollutkaan. Citymaasturit ovat niin hienotunteisia.

Nastarengasajat lähestyvät, ehkä seuraavalla kerralla puhummekin renkaista. Nastat tietävät pikkujouluaikaan siirtymistä. Mitähän maastureille muuten voisi lahjaksi keksiä. Vaihdekepin lämmitin? Siitäkin voisi yhden oppitunnin pitää. No nythän tähän pukkasi päälle vähän joulumieltä. Mikä olisikaan rattoisampaa ajankulua kuin ryhtyä miettimään taas jotain kivaa lahjaa [video].

Kirjoitti: mea 08:40 | Jälkipuheet (2)

Minua on naurelehdittanut se Saarioisten mainos, jossa tytöt keittävät lego-palikoita mansikkahillopurkeissa ja tekevät hernekastiketta. Onpa somasti ajateltu hernekeitosta, ajattelin, kunnes eilen luin Hesarista [€], että kouluissa ihan oikeasti on ruokalistalla hernekastiketta. Seikka kiinnitti huomioni siksi, että jo monasti täällä mainitsemieni kalapuikkojen lisäksi lempiruokaani on rehti hernekeitto. Mikä tahansa malli käy mutta himon iskiessä, ja se tekee sen usein, käy käsi kaupan hernaripurkkiin. Juhlahetkiä on, jos kävelykadulla joku haluaa julistaa sanomaansa hernesoppatykin vieressä, kuuntelen mitä tahansa yhden purkillisen ajan. Paras soppa tietenkin syntyy itse tehden savupotkaa keitellen. Tai no. Joskus onnistuu, toisinaan sitten taas ei.

Eilen iski paha hernekeittopakotus ja kotiuduttuani päätin tehdä juhlamallin eli paistella sekaan kolmatta lempieinestä pekonia. Ja olinko sitten taas vähän nokkela: pannu liedelle, virtaa levylle ja ajan säästämiseksi pekonit saman tien pannulle. Menin siinä vähän lukemaan blogeja välillä, unohdin pekonit, muistin pekonit, menin keittiöön ja katsoin, että levyhän ei ole kuin inasen haalea ja pekonit rivissä pannulla edelleen kylminä. Ajattelin, että takalevy on rikki, huoh, siirsin pannun etulevylle. Takaisin blogoslandiaan, unohdin paistokset taas, muistin paistokset hyvin paljon myöhemmin, menin keittiöön todetakseni, että tämä se tästä uupui, etulevykin on rikki. Pekonit edelleen vain vähän lämmenneinä. Tippaleipäaivoni tulostivat välittömästi uuden ratkaisun: sulake. Hain tuolin, kurkotin sulakekaappiin ja mietin, onko varastossa 16-ampeerisia ja jos, niin missä ja ovatko nämä edes niitä ja huomasin yhdestä punaisen navan lähteneen ja totesin sen kymppiamppeeriseksi. Irrotin sulakkeen lyöden se sinistä lieskaa ja totesin sen sittenkin ehjäksi. Koska se olikin lamppujen sulake. Menin keittiöön ja ajattelin, että kuinkahan paljon tämänkin hellan korjaus taas maksaa. Huoh. Oppiosuus: tieto lisää tuskaa, sillä mitä enemmän on teknistä nippelitietoa, sitä kauempaa ratkaisua hakee. Koska käsitevarastoni sisältää mm. palaneet vastukset sekä sulakekaapin ja ampeerit, en heti oivalluksien humalluttamana tullut huomanneeksi, että levy oli ollut ykkösellä molemmilla yrittämillä. Olin nimittäin kääntänyt ne namiskat väärään suuntaan. Sen se autoilu teettää, vähän niin kuin vaistomaisesti olettaa, että kun nuoli osoittaa koilliseen, on sata lasissa ja lämmöt täysillä.

Eilinen herneentyminen saavutti huippunsa, kun se ikipirteä ravitsemusterapeutti maistatti laihduttajalla hernemureketta [sic!] ohjelmassa Olet sitä mitä syöt. Pistää miettimään, minä kun tykkään kunnon pekoniaamiaisesta paahtoleipineen ja paistettuine munineen. Ja totta, enköpä vaan näytäkin koko laila tältä [video].

Kirjoitti: mea 09:00 | Jälkipuheet (5)

Jos minun kurpitsani on freudilainen, niin mitä pitäisi ajatella avomaan kurkuistani. Minun hölskykurkuistani. Tiedättehän se hakkuukurkut; sopivan kokoiset sievät käteen sopivan puikeliaat kurkut kuoritaan ja viipaloidaan syvälle lautaselle, suolaa ja sokeria ja tilliä tykö ja toinen lautanen päälle ja sitten hölskytetään. Lopuksi etikka-sokeri-suola-veteen jääkaappiin ja jos malttaa pitää näppinsä erossa puolikin päivää, niin hyvä on. Mutta jos ei, niin hyvää on ennen sitäkin.

Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että olen ollut huomaavinani, että markettien vihanneslaarien äärellä pahimmat kurkun ja tomaatin puristelijat on miehiä. Ei niille kelpaa naisen valitsemat pienet käteen sopivat tomaatit, ei vaimon valitsema kapea ja napakka kurkku. Miehen pitää saada valita ne ihan itse, yksilönsä huolella ja hellästi he laarista poimivat, jokaista punniten ja puristellen, kurkun päitä nypistellen tyytyväinen ilme kasvoillaan uskovat he aina löytäneensä laarin parhaat.

Menenkin tekemään hölskykurkku-tomaatti-feta-oliivi-salaatin ja syön sen makkaran kanssa.

Kirjoitti: mea 15:34 | Jälkipuheet (2)

Montako kurpitsaa ihminen tarvii? Siis montako tuollaista reiden paksuista pötikkää uppoaa ihmiseen vuodessa? Onko tilastoa, jossa kerrotaan keskimäärinen kurpitsankulutus per hölö? Mihin kurpitsaa voi käyttää paitsi pikkelssiin? Eihän sitäkään nyt ämpärimäärin voi kukaan syödä. Tai kurpitsapiiraaseen tietysti mutta tekeekö sellaisia kukaan. Kyllä se luku jonkinmoinen on, koska minun alkukotoni jo pelkästään syö ainakin satakymmentä kiloa. Olen nähnyt joka vuosi ne kurpitsametsät suurine mollukoineen. Ne on aina kaikki syöty.

Minäkin sain maalta yhden sellaisen reisimallisen mukaani. Estelin nolosti hiukan, että enhän minä osaa siitä mitään tehdä mutta ei auttanut. Suuri kurpitsa sitten vaani minua jääkaapissa muutaman päivän, katsoi syyttävästi silmiin aina oven avatessani, niin että olihan siitä jotain tehtävä. Kaikki mahdollisuudet, tai siis ne mielikuvitukseni tuottamat kaksi vaihtoehtoa, läpikäytyäni päädyin vihannessosekeittoon, kun siihen saatoin upottaa myös mukaan pakatut porkkanat ja jokusen perunan, joista jäljellä vielä ainakin parikymmentä kiloa. Ja muutaman avomaan kurkun. Sosekeitto oli kauniin keltaista ja himmeän samettista kuin vanhan teatterin näyttämön verhot vaan ei se häävin makuista ollut. Eilen kurkistin kattilaan, että tuotakin tuossa vielä ja että kaisse on syötävä pois. Ei maistunut. Miten olisikaan, kun ei se tuoreenakaan maistunut. Kaadoin sen sitten viemäriin. Enkä siis tosiaankaan anna reseptiä. Suuri kurpitsa ei ollut tarkoitettu kaupunkiin, sen elämän alku ja loppu oli tarkoitettu maalla kurpitsakavereiden turvallisessa katveessa olemaan, päätyä ehtoisamman emännän hillokattilaan tai pikkelöitäväksi lievän tillihunnun kanssa etikkaan. Voi kurpitsaparkaa, minkä sille tein.

Pinsiön kurpitsamaalla hiippailee nykyisin uusi polkkakirvestäjä, joka aikoo veistellä lastunsa [uh?] ja päreensä [öh?!] pilkkomalla kirveellään reunasta alkaen kaikki kurpitsat. Odotan jännityksellä, mitä se veistää omasta kirveenvarrestaan, kun itsensä kohdalle tulee. Kirvestäjästä tulee jotenkin mieleen parkettilattian näköisellä muovimatolla näennäisletkeänä rokkaava jäljitelmä-elvis, joka haaveilee suuresta kurpitsasta. Ei se oikein riitä, että omistaa kirveen tai tyttöystävän, joka osaa ommella paljetteja takkiin, pitäisi olla eväitä enemmän. Tiesittekö muuten, että kun kurpitsa kasvaa älyttömän nopeasti suureksi kaikkien ihailemaksi kurpitsaksi, niin sen sisällä on pelkkiä siemeniä ja tyhjää. Ja vaikka sen kyljessä kuinka lukisi, että se on oikea sikiitta-kurpitsa, niin ei se ole, jos sitä ei kasvata hitaasti ja huolellisesti ja omalla ajatuksella kiinteäksi ja täyteliääksi kurpitsaksi, jollaiseksi on hyvällä alulla kasvava lilan värinen uusi kurpitsa. Tai pienokainen, joka on vielä vaatimaton mutta täynnä pieniä ikuisuuksia.

Kirjoitti: mea 08:58 | Jälkipuheet (17)

Vispipuuroa en enää ikinä sitten tee. Eikä varmaan tarvikaan, koska tuosta tekeleestä riittää ensi viikkoon ellei rykmentin kaarti satu tulemaan kylään. Nyt nimittäin pääsi käymään niin, että pakasteesta kaivamiani puolukoita oli enemmän kuin pannarin ja puuron ohjeet vaativat. Toisaalta ei ollut maitoa, sokeria tai mannaryynejä, joita toki LähiTarmo tarjosi hyvinkin edulliseen hintaan. Pannarin vaatimaa ruskeata sokeria yllättäen oli [jäänteinä Irlannin kahvista] sekä joulupipareita ja niitä leseitä. Mutta koska maitoa oli puolilitrainen, en saattanut noudattaa ohjetta vaan se laitettiin kaikki ja puolukoitahan oli reilusti käyttää ja mukaellen sitten suhteessa muut. Ja uuniin. Ja sitä tuli sitten aika paksulti. Lopputulos oli toki erinomainen vaikkakin raa'ahko ja paksuhko.

Todelliset vaikeudet alkoivat puuron kohdalla. Puolukoita oli edelleen liikaa ja taas sovellettiin: vettä vähän reilummin ja sitten keiteltiin ja käytiin välillä netissä ohjeita lukemassa. Mannaryynien määrää arvioitiin ja sokerin ja ne sekaan. Sitten etsittiin vatkotinta, löydettiin ja alettiin hommiin. Vaan mitä helv... , mannaryynit klönttinä kattilan pohjalla, niitä siitä mihinkään vatkattu. Ei toki jääty masentumaan vaan kaadetiin tuotos siivilään, mannamälli heitettiin pois ja liemi uudestaan kattilaan, uudet ryynit ja tällä kertaa muistettiin, että niitä piti vatkottaa koko ajakseltaan lisättäessä. Keiteltiin ja sitten jäähdyteltiin ja alettiin varsinainen konepelivispaus. Ja lähdetiin siinäkin taas päästään, kun huomattiin, että sehän vaalenee, kuohkeutuu, herkkuloituu ja lisääntyy, mitä enemmän sitä jaksaa vispoa. Lopulta se täytti parilitraisen kulhon. Hyvää oli, kun vihdoin maltettiin lopettaa, joskin tiukahkoa, lienisikö mannaryynejä liikaa mennyt.

Viikkoon ei tarvitse kauppaan lähteä. Etenkään, kun löydettiin puolukoita etsiessäni lihapullia. Ne on niitä, joihin valahti liikaa chiliä joskus tai jouluna mutta nälkä ei lue lakia.

Kirjoitti: mea 20:22 | Jälkipuheet (8)

Pullan ja sämpylän tuoksun herättämät kotinaisvaistoni heräsivät horroksestaan ja vaativat tulla kaivetuiksi esiin virkanaiskuoren alta. Virkanainen taipui nalkutukseen ihan mielellään, eihän hänkään voi pullantuoksua vastustaa. Niinpä tehokas virkanainen kaivoi kätevien koneiden kätköistään leipäkoneensa, siinä nyt ollut aikaa ryhtyä mitään sämpylöitä pyörittelemään. Hän latasi aineet koneeseen ja lähti hakemaan fillariaan huollosta [jos nimittäin ihmettelitte, miten nyt yhtäkkiä alkoi vettä sataa]. Polkaisi kotiin ja totesi, että vielä yli kaksi tuntia odotusta. Ei mikään pikapulla. Tuoksu alkoi leijailla siitä puolentoista tunnin päästä ja lopulta kone piippasi äänekkäästi urakkansa loppuunsuoritusta. Ja mitä näin kaiken sen veivaamisen jälkeen: pieni neliskanttinen koppura, joka ei tahtonut irrota astiasta. Viimeksi leipä muistini mukaan oli kyllä runsas ja möyheä, pursusi koneen kanteen kiinni ja aiheutti palohälytyksen. Mutta tämä oli kyllä jo liioittelua. Aivan, olisi pitänyt tarkistaa se kuivahiivan päiväys, joka oli parasta ennen kuin eurot olivat hintalapussa.

Muodolla on väliä, leipäkoneleipä ei ole muodollisesti pätevä. Koneleipä ei edes maistu yhtä hyvälle, ei ole vanhan mallisen väärtti tämä neliöleipä, minkä seikan myös huomasivat aikanaan lähes kaikki leipäkoneen hankkineet. Koneet työnnettiin vähin äänin alakaappien takanurkkaan tai kannettiin kirppareille, joista sieltäkään ne eivät kelleen kelvanneet. Mutta kyllä sillä pitsa- ja sämpylätaikinan pyöräyttää ketterästi. Kun vaan viitsii pyöritellä sen manuaalisti pellille. Miksikähän ei neliö muuten maistu samalta, onko se vaan se, että leipä on väärän mallinen, olisiko se pyöreänä parempi, tai edes lieriönä. Meneekö silmän välittämä neliskantikas kuva lyömään makuhermoja ällikällä niin, että suu ei ymmärrä syövänsä samaa leipää kuin jos olisi vaivautunut pyörittelemään sen pellille uuniin. Ei tämä vielä mitään, konemaisen kantillinen pulla se vasta onkin outoa pullaa [kokeiltu on]. Ja rusinaleipää. Ja ruisleipää. Ja omenaleipää. Nyt taas muistin, miksi kokeilut eivät johtaneet sarjatuotantoon.

Onkohan se tämä villi mielikuvitukseni, joka tuntee vankiutuneensa, kun se muottiin tai sääntöihin tai raameihin likistetään, kun valmiiksi valituilla sanoilla pitäisi kirjoittaa, kun ohjeet ja määrämitat ja esitäytetyt lomakkeet ahdistavat. Jotenkin lomakkeiden kentät on aina liian pieniä ja valmiiksi määritellyt kirjemallit, marginaalit, rivivälit ja fontit tuntuvat vievän luovuuden ja hengen lennon. Kyllä omilla sanoilla on helpompi kirjoittaa kuin toisen sanoilla. Omaan tahtiin, omalla tyylillä ja omalla ajatuksella ajatellut asiat ovat helpompia ajatella.

Asian voi käydä toteamassa vaikka Nokturnon runopalapelissä, jossa Miia Toivion runon Runo sanoista voi koota oman tuotoksensa tai ihmetellä muiden saannoksia.

Kirjoitti: mea 07:43 | Jälkipuheet (26)

Anne esitteli sen lauantaina, minäpä meamaan ja asettelen viereen vielä eilen tekaisemani omatoimiherkun, joka rujosta ulkomuodostaan huolimatta [joka yksilö oli muuten satsin paras] toimitti asiansa oivallisesti. Vesirinkelit ovat nimittäinkin tämän maanosan parhaita leivonnaisia. Menevät kirkkaasti yli ja ohi kaikista paitsi aidoista ohkaisista karjalanpiirongeista. Vesirinkelit kaikessa yksinkertaisuudessaan osaavat yllättää tekijänsä joka kerta tulemalla uunista toinen toistaan rujompina mutta eiliset rinkulat olivat kyllä rumimpia ever. Tekomenettely on jokseenkin yksinkertainen. Ohjeita on muitakin, mutta niissä vääräoppisesti neuvotaan leipomaan pitkuliaita pötkilöitä, joiden päät liimataan yhteen. Pötkiliöitä, pah! Oikea tapa on survaista peukalot villisti pullasta läpi ja venyttää reikä mieleisekseen. Valmiin rinkelin sitkaan mielenkiintoinen koostumus takaa hammas- ja leukajumppaa. Pakko nämä on itse leipaista, sillä herkkua ei saa mistään oikeasta kaupasta. Jaa baagelit? Tarviiko sanoa mitään, johan sen sanoo nimi! Mitään oikeita vesirinkeleitä ne ei ole, eikä niistä tule vaikka voilla voitelisi. Oikeita vesirinkeleitä ei täytetä, ne syödään siis vain ja yksinomaan voilla siveltyinä. Ja kahden tunnin sisällä paistamisesta. Tai seuraavana aamuna, jos haluaa aamuhumppaa.

Muki ei ole omapiirtämä vaikka näköiseni onkin, Roger Seldenin suunnittelema nimikkomukini kuuluu Ritzenhoffin kokoelmien My Darling -sarjaan. En tiedä, missä Roger on minut nähnyt, mutta kovin osaavasti on naaman kuvannut.

Varovaan-nimigeneraattorille kiitos: Villi Namupussi sanoo, että "Jollain kummallisella tavalla mä rakastan sua" [eikun sehän olikin Jartsa Dillessä 27.2.1005]. Rakastan silti. Kunniakseen myisin Talon-Joka-Ei-Ole-Kylpyhyone täyteen hetkessä, tai ehkä viikossa. Ainakin, jos Koivuniemi siintäisi Sillanpäässä vaikka tuuli Tuiskuaisi. Ja Jethro Tullilla, jonka jälkimmäisen tiedän tasasti, koska olin siellä ite. Lapsellisia iltamyyntivalintoja, olisi pitänyt mennä tanakan rahapussin paikkoihin kumara-tunteina, vaikka Ilvekseen tai Hämeensiltaan. Henry's Pub, voi hellanmumala.

"Heti mulloli selkeä visio, että pitää saada mediat haltuun", Siirry-runoista-tekoihin Galaksinpaukuttaja.

Kirjoitti: mea 07:53 | Jälkipuheet (2)

Meanderiassa hernekeitto on loppiasperinneruokaa. Ai on vai muillakin vai hernekeitto? Mutta minullepa se symboloi kultaista nuoruutta ja auvoja opiskeluaikoja, ensimmäistä talvea poissa kotoa ja ensimmäistä loppiaista avarassa maailmassa, jossa kukaan ei ollut muistanut loppiaista ja sitä, että torstaina kaupat on kiinni. Ja eikun Pispalan Grilliltä purkkihernekeittoa. Voi miten aikuiselta ja riehakkaan boheemilta se tuntuikaan.

Nyt kun olen oikeasti aikuinen, tein hernarin oikein liottamalla eilisestä alkaen herneitä ja hain hallista savupotkan ja ne kiehumaan ja Mealle uudet kuulokkeet päähän ja poissa avara kavala maailma.

[Pohjaanpalaneen kattilan saa puhtaaksi keittämällä aika kauan pohjanpeiton verran vettä, jossa runsaasti koneastianpesuainetta (vai astianpesukoneainetta, what ever, sitä kuitenkin) ja lähtee melkein ittellään lykkimällä lastalla.]

Kirjoitti: mea 18:07 | Jälkipuheet (4)

Nyt ei enää voi, jos jotain oleellista jäi viime vuonna tekemättä. Lopussa vielä kerkisin hiukan paikkailla tilannetta: kokosin ohjeista huolimatta telkkatason, joka on lähes näköinen. Tosin tuokin päähänpisto aiheutti sitten taas yhden ylimääräisen pöydän, joka hakee vielä paikkaansa taloudessa, jossa on jo aivan liikaa kaikkea paitsi ehkä syviä lautasia, joita ei ole ollenkaan.

Hirvisoppa muuten onnistui ja poisti sen puutoksen ceeveestäni. Sitä on nyt syöty viime vuodesta alkaen ja tänääksikin riittää vaan eipä tuo töki vielä. [Ohje alla.]

Jatkuu"Mitä en ole ikinä ennen tehnyt 2" »

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (0)

Härkää hännästä ja ankeutta ahterista ja ajatus arkisiin asioihin. Mikähän siinäkin on, että joka vuoden vaihteen läheisyydessä alkaa muistella, mitä on tehnyt tai mitä ei ole koskaanikinä vielä tehnyt. Ei tänä eikä kunaan muunnakaan vuonna. Ja sitten meinaa tulla kiire tehdä edes jotain niistä tekemättömistä ikäänkuin se nyt niin tärkeätä olisi saada johonkin tilikirjaan merkintä, ruks, että tuli tuokin tehdyksi. Koskapa suurin osa en-ole-koskaan-tehnyt asioista on suuria ja mahdottomia tai ainakin ajan rajallisuuden vuoksi melko epätodennäköisesti toteutettavissa, aloitin ja luultavasti lopetankin tämän vuoden puutoslistan täydentämisen yhteen: en ole koskaan ennen tehnyt lihakeittoa. Miltä se nyt näyttää naisen ceeveessä semmonen, no huonolta.

Meanderlandiassa ei aloiteta yleensäkään koskaan ihan vaan perusteista eikä lueta manuaaleja, joten yksinkertaisesta lihasopasta ei voitu nytkään aloittaa, vaan sitä lähdetään meilläpäin aina puuhun latvasta ja siis hirvisoppaa piti tekemän. Haastava raaka-aine pisti myös kurkistamaan manuaalien puolelle, joten ensin netiltä kysyin hirvikeitosta, yksi ohje minua miellyttikin kovin, mutta skippasin ohjeen alkuosan ja päätin, että Kauppahalli korvatkoon sen. Siispä eilisnäpänä halliin hirven lihaa ostamaan, ja paisti kainalossa ja savupotka toisessa [mistäs ne innovaatiot syntyy ellei innovoiden] kotiin soppaa tekemään. Vanha ja uskollinen Kodin keittiötieto vuodelta 1955 antaa kovin ylimalkaiset ohjeet lihan keittoajasta: "Keitetään joitakin tunteja". Näillä ohjeilla soppa syntynee, jonkinlainen. Lopputuloksesta raportoidaan, jahka tulosta syntyy.

Kirjoitti: mea 11:01 | Jälkipuheet (4)

Minähän en ole mikään varsinainen virtuoosi keittiössä, mutta on minulla hetkeni. Elämä on opettanut myös, että jos jotain erikoisen hyvää ja onnistunutta haluan tarjota, niin sen on tapahduttava ilman koe-esiintymistä ja harjoituskertoja, pokkana vaan suunnitelman kanssa kauppaan ja rohkeasti kauhan varteen. Mieluummin ennestään tuntemattomien raaka-aineiden ja eksootisehkon ruokalajin kanssa, sellaisen, jota äitikään ei tehnyt, isomaamosta ei puhettakaan. Ennen keittiöihmeeksi sukiutumista on syytä ovelasti sonnustaa jo rantautuneen vieraan korvat kuulottimilla ja rokkia sen mikä Hiilipsistä irti saa ja sitten keittiöön: aiheena Mean tulinen katkarappio ja basmatiriisiä seuraksi. Ennen Meanderian taikasauvan kosketusta ruokaa kutsuttiin katkarapukastikkeeksi, hienommat ihmiset puhuivat katkarapukasarista. Mutta he käyttivätkin vähemmän ranskankermaa ja mausteitakin liian varovasti. [Kiinnostuneille alempana linkin takaa tarkemmat ohjeet.]

Katkarappio hönkäili jo levyllä puolivälissä tekeytymistään, kun oli aika keittää kirkastetut basmatit. Olin ostanut joku päivä sitten veikeän ja kätevän suolamyllyn ja sillä sitten suolaa onnellisena rouskin riisien keitinveteen ja käsi kun vähän olen, plumpsautin sen kattilaan. Siihen loppui jäniksen rouskutus ja pientä sadattelun henkeä oli ilmassa. Ajattelin sitten tyhjentää jänön pään suolasta ja siinä tuoksinassa onnistuin saamaan puolet suoloista lattialle. Ja sitä imuroimaan. Jänö on siitä lähtein kuivatellut sisuksiaan, mutta ei se tunnu tokeentuvan. Juuri muuten tuosta kuvatekstistä tajusin, että alusta, jonka jo kertaalleen heitin roskiin, onkin myös täyttösuppilo. Ei päivää, ettei jossain asiassa valaistuisi.

Mutta Katkarappiosta tuli erinomaista ja sen teki täydelliseksi Santa Rita 2003 120 Chardonnay. Vieras ei ollut kuullut sadattelua eikä imurointia, kannattaa siis valita niin upottavaa musiikkia, että se sulkee silmät ja korvat ympäristökatastroofeilta.

Kahdeskymmenes luukku avaa viimeisen jouluviikon, heittää niskaan terssin niille, keillä lahjat on edelleen hankkimatta.

Jatkuu"Keittiöihme" »

Kirjoitti: mea 08:42 | Jälkipuheet (2)

Tänään aloittaa Australiassa humalapuheluiden estopalvelu, jonka avulla juhliin lähtevä voi laittaa mustalle listalle numeroita, joihin ei halua pössypäissään soitella, ettei tarvi seuraavana päivänä sitten hämmästellä, että mitä imelää sitä on tullut länkytettyä. Tehdyn selvityksen mukaan 95% ausseista on soittanut kännipäissään nolopuheluita, joista 30% soitettin eksille, 19% nykyisille kumppaneille ja määrittelemätön osa työpaikan pomolle. Samaisen selvityksen mukaan 55% katsoi aamulla ensimmäiseksi, kelle on tullut soiteltua, vain 8% otti sitä ennen kivunlievittäjiä.

Joulun lähestymisen huomaa siitäkin, että tänne paussiin ohjautuu päivittäin useita yhteydenottoja hakien ohjetta, jolla vieroittaa lapset joulupöydästä, ahdistaa perheenäiti vahvistamaan sukupolvien takaisia perinteitä, saada aikuiset kiistelemään, kumman äidin luona se oli parempaa ja kenen mummu taisi sen taidon parhaiten. Siis ohjetta, miten tehdään imelletty perunalaatikko. Ei ole minulla ollut aiemmin antaa ohjetta, muuta kuin miten sanaa on käytetty hakukoneiden käytön opastuksessa. Mutta kohta on. Taidan hämmästyttää joulupukin tänä vuonna tekemällä tätä pääosin itsekseen tekeytyvää imeyletettyä lisäkettä Wagnerin ahterin viereen. Tämä ei ole mitään paistettua perunamuusia tai ruskeaa joululautasella valuvaa mömmölitjaketta, tämä on wanhan hywän ajan ohjeella tehtyä hywää. Ja kyytipojaksi tummaa täyteliäistä olutta, vaikka Ettaler Curator Dobbelbock'ia, tumma tuplapukkiolut kuulostaa jouluiselta.

On muuten aika avata ensimmäinen joulukalenterin luukku.

Jatkuu"Imelää länkytystä" »

Kirjoitti: mea 09:17 | Jälkipuheet (10)

Eilen on menopaussista kysytty hirvipaistia tai reseptiä. Sikäli osui kerrankin oikeaan osoitteeseen tiedonhakija, että minä tosiaan olen kerran tehnyt hirveän hyvää paistia, jota vieläkin muistellaan merkittävissä piireissä lämmöllä. Muistan minäkin hakeneeni ohjeita netistä ja törmäsin siinä yhteydessä Tosimiesten keittiöön, josta myöhemmin olen ammentanut muutamia herkkuhetkiä, mutta hirvipaistini ei heidänkään ohjeestaan saanut innoitusta. Kaikki muutkin ohjeet vaikuttivat liian monimutkaisilta tumpelolle. Hellapoliisia ei silloin vielä ollut, joten kysyin jotain taidoilleni sopivaa helppo-ohjetta ystävättäreltä, joka on tunnettu merkittävistä kauhanvarsitaidoistaan. Aika hyvän sainkin, mutta vaatihan se yksinkertaistamista, sillä minulle kalapaikkojen paistaminen on jo haaste. Ystävän neuvot pohjana ryhdyin sitten toimeem.

Pakastimesta edellisenä päivänä sulamaan otetun veljeltä saadun paistin möhkäleen kärväytin voissa ja kovassa hönkässä rautapadassa kieritellen niin, että joka kylki sai hiukan väriä. Nostin köntsän padasta, hieroskelin pintaan suolaa ja käärin sen ameriikan pekoniin. Asettelin varovasti takaisin pataan, lorottelin riistafondia päälle sekä lihalientä ja loraus punkkua kostukkeeksi. Kansi päälle ja uuniin. Lämpöä riittävästi. Lihalämpömittari olisi sopinut kylkeen, mutta paistui se ilmankin. Silloin tällöin kurkistin kannen alle, ettei kuivunut ja valelin hellästi samalla. Sai muhia kauan ja hartaasti. Jossain vaiheessa lykkäsin kermaperunoita samaan uuniin. Ja taas ooteltiin. Ja valeltiin. Odottamista helpotti Chateau Pech-Lattin maisteleminen, jota viisaasti olin hankkinut pari pottua ja ottanut ne ajoissa hengittämään. Hirveän huikeat aromit löyhysivät jo keittiössä ja sitä täydentämään pyöriteltiin luomuviinin runsasta ja keskitäyteläistä makua suussa. Parin lasillisen jälkeen sopi ottaa paisti uunista ja antaa sen asettua hetki. Paremmat lautaset ja aseet ja ne ainoat viinilasit olivat jo pöydässä ja puuttui vain tuli kynttilöistä. Tunnelmaan sopiva musiikki hiveli korvia. Ja sehän oli siinä. Sitä muistellaan vieläkin. Ja toivotaan, että velipoika pääsisi taas ihmiskoiraksi hirvimettälle.

Juu tiedän, kuvassa on poro, mutta kun ainoa ikinä näkemäni hirvi oli jo kaukana, kun toinnuin eläimen valtavuudesta ja sain kameran esiin. Niin aina.

Tänään joku on omenapussin seitsemäskymmenesviidestuhannes lukija. Skål på den saken.

Kirjoitti: mea 09:12 | Jälkipuheet (8)

Takkuiset yhteydet ja hitaasti latautuvat sivut sen aloittivat: tavan tehdä useita asioita päällekkäin. Jos vain yhtä asiaa tekee kerrallaan, menee päivästä hyvinkin kolmannes ihan pelkkään odotteluun ja sehän ei kertakaikkiaan käy. Toisaalta taas, kun tekee montaa asiaa, menee korjailuun ja vääriin osoitteisiin lähetettyjen oikeiden viestien oikaisemiseen ja uudelleen lähettämiseen ja väärille ihmisille asioitujen oikeiden asioiden selvittelyyn joskus hyvinkin se sama kolmannes. Oikein väärin, kokoon käärin. Silti vakiintununeeksi tavaksi on tullut kirjoittaa, lukea ja puhua yhtäaikaa. Ei tee heikkoakaan, vaikka siinä samalla suunnittelee yhtä ja toista ja muistaa kuusi tekemätöntä asiaa.

Tulikin siitä mieleeni, että josko leipoisi jotain viikonlopuksi. Mutta vain vähän, sillä muistissa on se kerta, kun täydennyskakun tekoon ryhtyessäni olin voimani tunnossa ja ajattelin siinä samalla tekaista pieniä pitsoja, leipoa pullaa ja siivota kaappeja [äiti oli tulossa]. Ajattelin, että siinä ne tulevat samaan vaivaan kaikki: pitsataikina ensin, sitähän ei paljon nostatella tarvi ja samaan aikaan kaulitsemisen kanssa pullataikina tekeille ja sivussa tomaattikastike tulolleen. Mutta: kaulitut pohjat tarttuivat toisiinsa ja se piti tehdä uudelleen, pullataikina uhkasi paisua liikaa, joten jääkaapppiin jäähylle, tomaattikastike yritteli kiehua hellalle. En lannistunut: kakkutaikina vatkottui tomaattikastiketta sekoitellessa ja välillä pitsapohjia kauliten voitelin vuokan, sillä aikaa tosin kakkutaikina oli jo lasehtinut. Pitsan pohjat tarttuivat edelleen toisiinsa ja pullataikina olisi pitänyt jo muuntaa tillikoiksi ja tomaattikastike oli kuivumaisillaan kattilaan, kun puhelin soi ja äiti halusi tietää, tuoko hän mitään tullessaan, juu ei tarvi, minä tässä juuri leivon. Kun sain uuden kakkutaikinan alulle ja pullataikinan pöydälle, ovikello soi. Toistuvasti, postinkantaja halusi antaa paketin käteen, kuittaus ja jauhoja paketissa, kynässä, oven kahvassa; siivoamista. Keittiössä pullataikina valui siinä vaiheessa jo pöydältä lattiaa kohden, uuni hehkui kuumana, kakkutaikina oli taas lasehtinut, pitsan pohjat olivat liimautuneet jälleen toisiinsa. Huuhtelin kastikkeen ja kakkutaikinan vessan pönttöön, pitsa- ja pullataikinat siirsin vähin äänin roskikseen. Soitin äidille, että tuokin tullessasi kaikkea, mitä keksit. Soitin leipomoon ja tilasin kakun ja pitsat. En siivonnut kaappejakaan.

Oikeasti olen kyllä keittiöihme: pystyn tekemään vaikka kuinka monta asiaa yhtäaikaa: syömään, puhumaan, kuuntelemaan, lukemaan, pesemään koneilla astiat ja pyykit, imuri käy eteisen lattialla, television valistus sisäistyy ja aivo miettii eilistä, huomista, ensi joulua, viime juhannusta ja mitä ostaisi kaupasta ja mitä panisi päälle. Varsin lahjakas yksilö siis. Kuinkahan montaa hommaa ihminen noin niinkuin yleensä pystyy tekemään samaan aikaan.

Sisäinen patrioottini hellyttyi rannan näkymästä ja nysväni paikasta marginaalissa.

Kirjoitti: mea 08:55 | Jälkipuheet (6)

Mansestadin urbaaneille autottomille on keskustassa syksystä, muistaakseni, lähtein ollut tarjolla Bilteman kaltainen tavarakeidas, Clas Ohlson. Keskeisestä sijainnistaan ja moniaisesta valikoimastaan huolimatta liikkeessä ei tarvitse tungoksessa tulla tuupituksi, perusmanselaiset kun eivät niin oudon nimiseen kauppaan mene, vaikka sen tuoteluettelokin on lähes biltemaattinen. Oolssonni on enimmäkseen ihan äijä mutta kaupan keittiövälineosastokin on naseva; mitä siellä ei ole, on isottelua ja turhaa keekoilua. Eilen melkein olin jo ostamassa esineen, jolla saa täydellisiä munia, kunnes muistin, että enhän minä enää sitä tarvitse, minähän käytän nykyisin pelkästään tekniikkaa.

Miten tulikin mieleeni; ajattelin eilen kantaa vähäisen korteni manselaisten kekoon vastaamalla kysymyksiin, joilla selvitetään, mikä on Suomen tyhmin kaupunki. Alun kangertelun jälkeen pääsin kyllä vauhtiin, mutta keskittymistäni häiritsi pahasti, kun toisella silmällä piti tarkkailla Peter Franzénia. Ne, jotka elokuvan katsoivat, tietävät, missä kohtaa tein testiä. Manse ei noussut listoilla, mikä laskettakoon Peterin syyksi.

Asiaan: tykkään reseptien keräämisestä ja jemmaamisesta ja minussa on viehätys keittokirjoihin, vaikka en juuri ruokaa ohjeista teekään. Sami Garamin keittokirja Aku Ankka : puolialaston kokki voisi tehdä poikkeuksen, sillä siitä selvinneisi usea mieltäni askarruttanut juttu, kuten miten valmistetaan haineväkeittoa tai muhennettua Punaisen meren merianturaa riikinkukonmunien, valkoisten tryffeleiden, kaakaopapukreemin ja villiaprikoosilohkojen kera. Erityisesti minun lapsen mieltäni aikanaan hämmensi, että miksi äiti koristeli kakut vasta paistamisen jälkeen, kun Mummo Ankka pystyi kätevästi paistamaan ne koristeineen. Niin, ja ne täydellisen kantikkaat munat....

Jatkuu"Perfect eggs" »

Kirjoitti: mea 08:53 | Jälkipuheet (6)

Eilen tarttui korvaani miehen miete kysyttäessä, pitääkö naisen olla hyvä jätkä vai kiva nainen: mies tykkäsi ajatuksesta naisesta hyvänä jätkänä, mutta sillä varauksella, ettei nainen saa juoda pullon suusta, se kun ei ole kaunista miehen mielestä. Kaunista tai ei, minähän en edes osaa. En ole koskaan oppinut juomaan pullosta, eikä se johdu siitä, että kaihtaisin tuota kätevää ja tiskitaloudellista tapaa, vaan siitä, että tekniikka ei ole minulla hallinnassa. Joko sisukset valuvat poskilta rinnuksille tai saan aikaiseksi tyhjiön, jonka paukautan äänekkäästi muovipullosta tai lasipullon kyseessä ollessa mossautan epänaisellisesti. Mutta eipä hätää mitään, kun se ei kerran ole sopivaa, edes hyvälle jätkälle.

Tein äskettäin eräänä kotihengetärhetkenäni lihapullia, joilla halusin ilahduttaa vieraan mieltä. Puoleen jauhelihakiloon humpsautin kermaviilitölkin, pussilliset sipulikeittoaineksia ja tacochilimaustetta sekä kananmunan. Taikina vaikutti liian kiinteältä, joten kaadoin siihen olutta, jonka toimenpiteen jälkeen mössö oli liian löysää, jonka vuoksi lisäsin vähän mausteista lihapullanjatkekorppujauhoa, jonka jälkeen se oli liian tulista, josta syystä siihen piti kehittää laimennusta ja muun puutteessa lisäsin pellavarouhetta, joka taas teki sen liian kiinteäksi ja viritelmä vaati hiukan lisää olutta. Lihapullat kelpasivat, itse asiassa olivat varsin oivallisia. Mutta eipä olisi tullut mieleen kertoa reseptiä ennen kuin tarkasti katsoin, että vieras irvistelemättä niitä söi.

Naisella on kuulemma sen tähden pienemmät jalat, että se mahtuu lähemmäs hellaa.

Kirjoitti: mea 09:21 | Jälkipuheet (15)

Jussi kehaisee Dijon-sinapin hyväätekevää silausta tomaattijuustoleivällä. Jo vain. Tomaatin päälle vielä mustapippuria, alle salamia ja sen alle runsaasti persiljaa: siinä vasta on leipä ja leipänä tietty ruisversio. Persilja pitää ehdottomasti olla salamin alla, tietenkin. Jos tykkää kurkusta, sen päälle ravistellaan sitruunapippuria. Ja tomaateista kirsikkasellaiset. Sinapin sijasta voisi silpaista leivälle myös tahnaa, jonka tekaisee hienontamalla vihreitä oliiveja öljyn kanssa ja siihen hiukan valkosipulia. Ei huonoa. Mutta voi niitä terveysleipiä, joita jotkut harrastavat, salaatteja ja soseita leivällä, höh. Toista oli ennen: ruisleivän päälle pelkkää suolaa. Ja kevennykseksi perään pullasiivu, jonka päälle reilu kerros suolaista voita ja päälle sokeria paksulti, eksootisempaan versioon vielä kanelia, mutta se täytyi käyttää uunissa. Suolaleipä ja sokeripulla ovat perinneruokia itäisemmältä Suomelta isoisien ajoilta. Muistan maistaneeni myös voissa pannulla paistettua ruisleipää, ja päälle pannuun kuumenemaan kaadetttiin maitoa. Syötiin pois. Se oli hyvää.

Tuliketun uusi versio vaikuttaa mukavasti nopeammalta, liekö se mahdollista. Mikä mukavinta, siinä saa helposti isonnettua tekstiä control-plussallla, mikä erityisesti ilahduttaa Movablen kärpäsen kokoista tekstiä työstäessä Edit Entry -laatikossa. Ja control-miinuksella toisin päin. Molempiin suuntiin vaikka mihin asti. Ja jo vain muuten on mukava etsi-toiminto: control äffä avaa näytön alalaitaan hakuikkunan. Muutenkin mukava selain on tämä, mutta äärettömän rumia ulkonäköteemoja, entinen oletusnahka miellytti minun silmääni enemmän.

Viikonlopun jossain sivusilmällä vilkuillussa rainassa päiviteltiin, että joku on päässyt murtautumaan Netscapeen, sehän ei ole helppoa. Ja sähköpostit tulivat ruudulle rotankokoisina kirjaimina, mutta eivät sentään pitäneet ääntä, niinkuin joskus.

Kirjoitti: mea 07:11 | Jälkipuheet (5)

Hirveän vaikea on tyydyttää sairaan mielitekoja, kun ne vaihtelee kaiken aikaa. Kun koko ajan tekee jotain mieli, mutta ei kuitenkaan oikein tiedä, mitä. Sitä sitten penkoo jääkaappia löytääkseen sen, mitä ehkä haluaisi. Maistaa ja huomaa, ettei se ole tämä. Ja sitten seuraava. Eilen tuli vastustamaton mieliteko kanakeittoon, kun kollegat ystävällisesti kertoivat sen olevan juutalaisten penisilliiniä [kiitos kaikille parane pian -terveisistä]. Kanakeittoa ei ollut, mutta mikä tahansa keitto olisi kyllä maistunut. Suu napsui Kylmäsen Kermaisen savuporokeiton samettisen pehmeää makua kaivaten.

Lapsena sairaana suolakurkut ja lakritsi olivat himolistalla. Joskus vanhempana lihaliemi. Usein myös jäätelö. Eilen viimein löytyi lohtu feta-juustokuutioista. Koko purkillinen meni suoraan purkista napsien. Tänään teen kanakeittoa, ja vaikkei se varmasti oikean ohjeen mukainen olekaan, joku näistä kelvatkoon tai sitten teen kuten yleensä, sävellän itse.

Viikonloppuna ylitin lähesmelkein itseni tekemällä Burundin pataa [Burgundi on eri ruokaa]. Ylityksiä on ollut nyt kolme: ensimmäinen oli hirvipaisti ja kaksi muuta ovat tätä Burundia. Se on siitä erinomaista, että vaikka se on mielettömän hyvää, se onnistuu aina, kun vaan muistaa ostaa kaikki tarvittavat aineet kaupasta. Sen kanssa sopii luomupunkku Chateau Pech-Latt Rouge 2002. Ja sitten vaan pilkkomaan ja hautumaan, mausteita ei tarvitse, makumaailman ovi avautuu ihan aineista itsestään. Laakerinlehtien tehtävää en ole muuten koskaan ymmärtänyt, että mitä ne kuivat lehdet voi muka maustaa. Mutta laitan kuitenkin. Ja koko viritelmä basmati-riisin ja luomupunaviinin kera nautitaan. Ah onnea.

Pataa jäi seuraavaksi päiväksikin, mutta punkkua ei. Erinomaisesti meni oluenkin kanssa.

Jatkuu"Parantavaa ruokaa" »

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (10)

Lohikeitto ja jäljelle jäänyt vipsikerma innoittivat tarttumaan uudelleen soppakattilan korviin. Tomaattikeittoja on nähty ja syöty ja rakastettu paljon, joten siihen suuntaan ajatus kallistui, muttei tällä kertaa kovin monimutkaiseen viritelmään ehtaantunut viitseliäisyyttä. Tämän kanssa sopisi toki mustikkapiirakkakin, jos olisi mieli mennä metsään ja jonsei viinimarjoja ole, mutta ei hätää mitään, keitto on jälleen niin hyvää, ettei perään piurakkaa mahtuisikaan.

Lisääntynyt keittiöinnostus kertokoon karua kieltään siitä, miten muu elämä sittuaa ja elämykset on haettava kauhan varresta [pientä rajaa sitten sen mielikuvituksen kanssa].

Jatkuu"Tomaattikeittoa ja viinimarjapiirakkaa" »

Kirjoitti: mea 17:41 | Jälkipuheet (4)

Minun ruuanlaittotaitoni tiedetään: olen onnistunut täydellisesti tasan yhden kerran ja onnettomuudeksi juuri silloin, kun tein Erittäin Merkittävälle Henkilölle ensimmäisen kerran ruokaa. Se oli taivaallisen hyvää hirvipaistia, elämäni ensimmäinen hirvipaisti. No, joka tapauksessa onnistuin sillä ruualla saattamaan itseni katteettoman hyvän ruokamestarin arvoon. Totuus on kyllä sittemmin paljastunut, mutta epäilen, että minulta on odotettu enemmän kuin pystyn antamaan. Tällä saralla.

Lomallakin on syötävä. Tai itse asiassa sehän on yksi keskeisin lomanviettotapa. Joten eilen vastustamaton kalakeiton himo vei minut tekemään lohisoppaa, ensimmäinen kerta elämässäni sitäkin lajia [pääsääntöisesti ei ole järkevää tehdä ihka ensimmäistä kertaa mitään, kun tilaisuus on tärkeä, mutta toisaalta ensimmäinen kerta yleensä aina onnistuu ja vain se ensimmäinen]. Siitä siis tuli aivan tavattoman hyvää. Ja sitä on paljon, saattaa olla, että jo ensi sunnuntaina se alkaa tökkiä, vaikka hyvää onkin. Heitänkin tuonne alle tämän herkun ohjeet. Sitä syödään ihan ilman leipää, sillä vatsaa on turha täyttää muualla kuin herkuilla.

Jatkuu"Lohikeittoa ja mansikoita" »

Kirjoitti: mea 09:14 | Jälkipuheet (8)

Vappu ei ole wappu ilman simaa ja tyttömunkkeja. Ja simahan on tietenkin sitä itse pantua kotisimaa, josta ensimmäiset juodaan raakana ja viimeiset jäävät hyllylle, josta ne löydetään marraskuussa ja varovasti maistetaan, ja todetaan, että no nyt tämä on just hyvää. Kaikenlaiset kaupansimat hävetkööt nimeään. Simaa on vain se tumman keltainen Fischerin Bière d'Alsace posliinikorkkisiin olutpulloihin pakattu juoma, jossa kypsänä killuu rusinat, mutta voi sen keskentekoisenakin juoda. Ja yleensä juodaankin.

Simat juodaan oikeaoppisesti vain tyttömunkkien kera. Herraskaiset ruotsia osaavat voivat juoda tippaleipienkin kanssa, mutta mummon simaa ei. Tyttöosa syntyy helpoiten työntämällä peukalot kohonneeseen pikkupullaan, reikää levitellään venytellen ja pudotetaan näin muodostunut hyvinkin epämääräisen muotoinen rinkula rasvaan paistumaan, jossa se hakeutuu tiukaksi sykeröksi. Syödään sokeroituna ja hiukan lämpimänä. Monta. Ja lopuksi pyyhitään sokerit suupielistä.

Jatkuu"Simatsuille" »

Kirjoitti: mea 06:52 | Jälkipuheet (9)

Mikäköhän siinäkin pitää olla, että kun vieraita varten haluaisi esitellä keitto- ja leivontataitonsa helmet, niin mikäänhän ei tietenkään onnistu. Mutta menepäs leipomaan tai laitapa ihan vaan jäännöksistä jotain ruokaa ohimennen sen kummemmin panostamatta, niin jopa vain ovat hyviä ja onnistuneita.

Eilen lähti kaikki väärille raiteille heti aamusta: kolmen minuutin munat valuivat käsille (ja tasan varmasti keitin niitä sen kolme minuuttia), keitin uusia pari minuuttia enemmän ja ne olivat vastaavasti sitten läpikovia, paahtoleivät paloivat karrelle ja tuskin se kahvikaan hyvää oli, vieraat vain eivät viitsineet siitä mainita. Päivälliseksi uuniin lykätty possun file paloi mustaksi, mikä sinänsä toisaalta ei ollut niinkään huono juttu, sillä se palanut osa oli ainoa, joka maistui edes joltain. Seuraksi tekemistäni valkosipuliperunoista sanon vain, että on kyky se, joka pystyy ne pahemmin pilaamaan.

Pääsiäisolut on muuten hyvää, maistuu suklaalle. Sitäpaitsi, huijasin herra Murphya, sillä aikaa kun hän vahtasi, että ruokapuoli varmasti menee pieleen, oli muuten nnngh!

Kirjoitti: mea 15:46 | Jälkipuheet (5)

Viikon alkajaisiksi vinkkejä, miten selviytyä tiskivuoresta, jos yllättäen pukkaa sosiaalista painetta. Esimerkiksi jos kierroksessa oleva potentiaali tyttö- tai poikaystävä, johon vielä haluat tehdä vaikutuksen, on tulossa yllättäen käymään, tunge tiskisi uuniin, sitä ette kuitenkaan tarvitse. Jos taas äippä on tulossa, älä käytä uunia, sillä äipät tarkistaa aina, onko uuni puhdas. Sen sijaan sullo astiat pakastimeen, mutta verhoa ne varmuuden vuoksi muovipusseilla siltä varalta, että saat tuliaisiksi korvapuusteja. Satunnaisten kyläilijöiden yllättäessä, ja jos uuniin ei kaikki mahdu, käytä jääkaappia. Talvella myös partsi on hyvä paikka; astiat kasseihin ja partsille, ja jos sinne joku sattuisi menemään röökille, sano että tyhjiä kaljapulloja pitäisi viedä kauppaan, saat samalla kuulin maineen.

Edellä olevia voi käyttää vain tuttujen tullessa, mutta kun sinulla on asunto myynnissä ja pitää esittelyn ajaksi hävittää puurokipot, mitenkäs sitten. Kaikkiin edellä mainittuihin paikkoihin renkaanpotkijat kurkkivat, joten ei hyviä. Mutta ei hätää, tähänkin löytyy helppo ratkaisu: likapyykkikori. Sinne vaan pohjalle astiat ja päällimmäiseksi lattioilla lojuvat sukat ja kalsarit. Siistiä.

Kirjoitti: mea 08:07 | Jälkipuheet (0)

Hyvin alkanutta päivää päätin juhlistaa oikealla ruualla, siis sellaisella, jota oikein alkuaineista valmistaen ajatuksella tehdään useita kippoja liaten ja kaapin kätköistä mausteita kaivellen. Sellaista vaan ei tehdä omasta päästä, sillä sen jukeboksista ei löydy ajattelemalla mitään varsinaista ruokasivustoa. Kaikki päälakista löytyvät ohjeet liittyvät valmisruokien lämmittämiseen ja miettimiseen, mikä niistä kolmesta mieleisestä vaihtoehdosta tänään olisi mieleisin.

Nyt kaivoin esille keittokirjani viritelläkseni mielikuvia. Omistamani keittokirja on Kodin keittiötieto vuodelta 1955. Ensimmäisenä summassa avattu kirja näyttää mustavalkoisella kuvalla elävöitettynä, miten hauki avataan saksilla, yäk. Mitäpä vielä; miten valmistaa keuhkot, sydämen ja utareet. Sillä tavalla, ehkä en ryhdy niihinkään. Verivohvelit tai Veriruokaa maidossa ja palttukeittoa, no jätänkin väliin. Perehdyn sen sijaan siihen, miten arvokas juhla-ateria tarjollepannaan.

Taitaa tyssätä jo tähän: yli 30 sivua ohjeita ja lautasliinan taitteluun kolme eri vaihtoehtoa, 15 kuvaa, joista kukonheltan teko näyttäisi yksinkertaisimmalta. Huoh, antaa olla.

Kirjoitti: mea 07:54 | Jälkipuheet (0)

Ai väärin; mikä? Nimi;? p-a-n-o-m-e-u-s-s-i , eihän ole.

Kun keskusyksikössä on overflow, on palattava konkreettisten asioiden äärelle, ja mikä on selkeämpää kuin syöminen. Koska unesisampo on nykyisin myös kokkiloki kiitettävän asiakaspalautteen tähden (kiittää), jaan saamani arvokkaan opin teidän kanssanne.

Pienkoneen uhri sai lukijavinkkkinä arvokkaan ja hyödyllisen neuvon: kermanvaahdotinpurkkia voi käyttää lettutaikinan tekoon, jota taikinaa voi tietenkin paistaa voffeliraudalla, jolloin on saatu kahdelle vermeeelle hyödyllinen virka. Tarkka resepti on tässä:

2 munaa
~1,5dl jauhoa
maitoa sen verran mitä mahtuu : jonsei ole maitoa, käytä mehua, jollei mehua, mikä vaan liemi käy

Eikä tässä vielä kaikki: voffeliraudan voi viedä sinne, missä kokki mieluiten muutenkin puuhailee, vaikka television tai nörttikoneen viereen. Jos jatkojohtoa on riittävästi, mikä estää viemästä vaikka .... No vaikka minne. Mutta ei liene se kovin kätevää kuitenkaan.

Ja jos kermanvaahdotinpurkkeja on pareittain, niinkuin sattumalta omaispesun keittiössä, niin voit paistaa samaan aikaan lettuja pannulla ja voffeleita koneella. On kyllä sen verran työteliästä puuhaa, että itse ei ehdi syömään ja jos ahnaita vieraita olet kutsunut, saattaa käydä niin, että jäät itse ilman. Joten syö suoraan pannulta pari. Koska puissameno on epäsosiaalitapaus, ei minulla käy vieraita, joten sitä ongelmaa ei ole. Tosin keittiössä norkuaa ahnas koira, joka syö senkuin kerkiää paistaa. Näillä eväillä mainospesu yittää selvitä tulsotinongelmastaan.

Omenapussi vinkkaa tänne.

Kirjoitti: mea 08:30 | Jälkipuheet (0)