Kategoria: Elämää

Kävin Gigantissa kameraostoksilla. Sain kameran (IXUS 40, vanha mutta luotettava, eikä hinta ollut paha), mutta vähän jäi paha maku ostosreissusta. Jotenkin ei vain istu se, että kun markkinoidaan kameraa tarjoushintaan, niin myyjän ensimmäinen kommentti liikkeessä on ”älä osta sitä, osta tämä toinen, hinta on sama mutta tämä on parempi”. Tulee vähän bait and switch -taktiikka mieleen.

Kaipa se Casion kamera olisi ihan kelpo ollut, mutta jätin väliin. IXUS on oman kokemuksen perusteella laatupeli, kun taas Casion laadusta ja käyttömukavuudesta ei ole yhtään mitään kokemusta. Megapikseli enemmän tai vähemmän ei merkitse minun käytölläni oikeastaan mitään ja Casion automaattinen kuvanvakain ei sekään ollut huikea myyntivaltti. Jos myyjä sanoo, että sen ansiosta ottaa aina pelkästään onnistuneita kuvia, epäilykset heräävät heti. Ehkä olen vain liian kyyninen.

Oli se kokemus, onneksi sentään parempi kuin Thomas Hawkilla.

Vähän on hiljaista bloggaaminen. On muuten äärettömän huonoa muotoa blogata hiljaisuudesta! Siksi tähänkin ”hei-mää-elän-kyllä”-kirjaukseen täytyy hakea sisältöä ns. puoliväkisin. Kerrotaan nyt vaikka se, että syysflunssalta on tähän asti vältytty ihan kivasti – yksi kuumeisen oloinen ilta ja pari viikkoa verensekaista räkää on ihan ok.

Meapa kirjoitti hauskasti, Viallisen laitteen laki ja muita omituisia asioita – ei se itse asia, mutta se loppuanekdootti liukastuvasta kissasta. Eikä siinäkään se kirjoitus, vaan ihan se ajatus kissasta, joka liukastuu. Muks!

Töissä olen kuunnellut musiikkia, iPod on piristänyt elämää sen suhteen kyllä oikein mukavasti. Saattoihan sitä ennenkin, mutta jotenkin se, että patterit eivät ole loppu puolentoista päivän jälkeen, musiikkia on enemmän kuin se lopulta aika äkkiä kuluva 40 biisiä (tykkään kuunnella eri biisejä; voisin – joskus – kirjoittaa kokonaisen merkinnän siitä, kuinka kuuntelen musiikkia ja miten iPodinin on organisoitu, mutta sen jutun kiinnostavuusarvo muille kuin kirjastonhoitajille on kyseenalainen) ja niin päin pois. Hyvin soi, ja raikaa.

Litterointityösopimus oli katkolla, mutta jatkuu. Jee. Sain jopa kavennettua marraskuun tunteja, että tuntiopetus mahtuu mukaan kuvioihin. Toivottavasti. En tiedä mihin väliin gradu mahtuu, mutta 23. päivä sitäkin pitäisi esitellä taas uudistettuna ja uutena. Jos sen vaikka saisi valmiiksi… Joskus.

Sudokujen vyöryltähän ei ole välttynyt kukaan. Aamulehti aloittaa tässä joskus – oliko huomenna, vai ensi viikolla – sudokun julkaisemisen sarjissivulla. Hufvudstadsbladet (jonka WWW-palvelin näyttäisi olevan jollain tapaa rikki) järjestää Sudokun SM-kisat. Ruotsinkielistä tekstiä on minulle tulkittu siten, että ensi viikolla pitää käydä netissä pelaamassa, kriteerinä on ratkotut ruudukot tunnissa. Voittajat osallistuvat pohjoismaisiin kisoihin Tukholmassa. En varmaan voita, mutta aina voi kokeilla, jos tunti jossain vaiheessa irtoaa.

Itse olen ratkonut sudokuja kännykälläni, M-SuDoKu on näppärä Java-sovellus, joka toimii ainakin omassa N-Gagessani mainiosti. Se tarjoaa ihan kivasti haastetta bussimatkoille ja tylsien tv-ohjelmien seuraksi. Essenin lautapelimessuillahan oli noin kymmenen erilaista sudoku-peliä – pelifirmat ovat tajunneet takoa rautaa, kun se on kuuma. Ihme, ettei Suomessa ole näistä nähty vielä mitään – sudokuahan pitäisi olla tarjolla nyt, joulumarkkinoille. Ensi vuonna voi jo olla myöhäistä.

Viikonloppua vietetäänkin sitten Helsingissä, lautapelien parissa.

Olen pitänyt yliopiston eri osat yhdistävää ilmaa halkovaa kävelyputkea aika turhana hökötyksenä, mutta kylläpä vain olikin kiva kävellä sitä pitkin päätalon pankkiautomaatille, kun ulkona tulee ja tuiskuttaa talven ensimmäistä lumisadetta. Pisteet siis kävelyputkelle.

Kovasti on hiljaista ollut blogin puolella nyttemmin. Litterointityö on syypää, väitän, ja oikeasti tarkoitan, että laiskottaa. Mutta on se niinkin, että kun joka päivä käyttää jonkun tunnin haastattelunauhojen purkamiseen, joutilas kirjoittelu kärsii. Sen verran raskasta puuhaa se kuitenkin on; pitää kirjoittaa nopeasti ja keskittyä kuuntelemaan myös.

Olenpahan oppinut arvostamaan hyviä haastattelijoita. Hyvällä haastattelijalla on laadukas nauhuri, joka on sijoitettu siten, että kaikkien haastateltavien puhe kuuluu selkeästi. Vaikka auttoihan se siinä yhdessäkin haastattelussa puhujien tunnistamissa, että toinen istui kauempana ja toinen ei… Mutta sitten kun nauhurin hurina ja oman näppäimistön naksutus peittää alleen hiljaisimpien puheen, litteroijalla ei ole kivaa.

Monenlaista kivaa tässä on onneksi luvassa: viikonloppuna elokuvia kai parikin kappaletta (Broken Flowers, jossa Bill Murray toivon mukaan loistaa ja Howl’s Moving Castle, alkuperäisenä versiona – kiva, että näitäkin dubataan lapsiperheiden iloksi, mutta onneksi myös alkuperäinen kiertää teattereita), maanantaina synttärit ja keskiviikosta alkaen matka lautapelimessuille Saksaan. Siinäpä sitä onkin jo lomaa ihan tarpeeksi.