Lost in Translation

Illan täydensi Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation. IMDB:ssä hyvät arvostelut saanut elokuva oli erittäin miellyttävä kokemus. Bill Murray ja Scarlett Johansson tekivät molemmat varsin hienot roolisuoritukset länsimaalaisina Tokion vierauden keskellä.

Tarinankerronnaltaan elokuva oli miellyttävän hillitty ja vähäeleinen. Mitään ei alleviivattu, vaan katsojan annettiin ymmärtää asiat itse. Elokuvan juoni ei ollut mitenkään erityinen, vaan kyse olikin enemmän tunnelmaelokuvasta, aiheenaan eksynyt ja yksinäinen olo vieraan kulttuurin keskellä.

Elokuvasta nauttiminen edellyttänee Tokion ja japanilaisen kulttuurin kokemista vieraaksi. Japanilaiset eivät ole elokuvasta käsittääkseni erityisemmin pitäneet. Kiinnostuneet voivat lukea asiasta vaikkapa Joi Iton blogista.

Kiki, Candyman

Eilen katseltiin kaksi hyvin erilaista elokuvaa. Hayao Miyazakin Kiki’s Delivery Service oli todella hurmaava piirroselokuva, jonka juonessa ei juuri negatiivisia hahmoja esiintynyt. Kiki selvisi kohtaamistaan ongelmista varsin nopeasti – aina jostain löytyi jotain hyvää. Elokuva olikin juoneltaan kovin lapsellinen, mutta ehdottoman hyvässä mielessä. Kiki on kevyttä katsottavaa, josta jää takuuvarmasti hyvä mieli. Suosittelen! Teknisesti elokuva oli tuttua Ghibli-laatua. Kiki oli söpö, mutta ykköspalkinnon söpöilyssä vei kuitenkin Kikin kissa Jiji.

Candyman 3: Day of the Dead olikin sitten vähemmän positiivinen kokemus. Ainoa hyvä juttu, joka elokuvasta mieleen jäi oli Dia de los Muertos -festivaali, joka on samannimisen korttipelin ansiosta kiinnostuslistallani. Muutoin elokuva oli yhtä huonouden riemujuhlaa. Stereotyyppisiä henkilöhahmoja, käsittämätöntä kliseepuppudialogia, aivan liikaa verta ja Candymania (jos elokuvan päämörköä näytetään jatkuvasti, latistuu kauhuelementti hyvin pian)… Ei siis juuri mitään hyvää. Kaikkea sitä katseleekin…

Koottuja huomioita – spoilannee Kuninkaan paluutta

Näin viimeisen kerran ennen joulua. Asiaan palataan, kunhan on aikaa joulunvietolta ja muulta lomailulta.

Kuninkaan paluu oli häikäisevä. Kuten trilogian viimeiselle osalle sopii, eeppisyys on huipussaan. Katsojien tunteisiin vedotaan armotta ja myönnänkin kyynelehtineeni useampaankin otteeseen. Theodenin kuolema esimerkiksi oli todella koskettava kohtaus. Rohanilaisiin liittyivät monet muutkin hienot hetket; Rohanin ratsastajien hyökkäys hädän hetkellä oli kaunista katsottavaa. Minas Tirith oli upea ja sen asukkaat jotenkin sopivalla tavalla synkkiä. Denethor erityisesti, kuten asiaan kuuluu. Kohtaus, jossa Denethor mässäilee, Pippin laulaa ja Gondorin joukot ratsastavat kuolemaansa oli pysäyttävä. Grond-muurinmurtajan olin jo ehtinyt unohtaa, mutta vehje oli kyllä todella näyttävä. Kuolleiden armeijan koti oli komia ja armeijakin hieno.

Ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. En jatka, kunhan tyydyn toteamaan, että onhan se hieno. Ei kannata mennä katsomaan, ellei ole nähnyt aikaisempia osia ja jos ne on nähnyt, menee elokuvan katsomaan muutenkin. Peter Jackson on nero ja Weta tehostepajojen ykkönen. Elokuvien hohto on suurelta osin nimenomaan sen ansiota, että kaikki näyttää niin aidolta, kaikki on helppoa uskoa todeksi.

Sitten jotain aivan muuta. Johanna osti Pelit-lehden, kun kerran kaksi yhden hinnalla sai. Oli kyllä mukava lukea pitkästä aikaa Nirvin tekstiä, lehti on muutenkin hyvin kirjoitettu. Lehden tyyliin ovat kuuluneet ennenkin humoriset kuvatekstit ja muutenkin ihan hyvää huumoria lehdessä viljellään.

Näyttäisikin pahasti siltä, että ensi vuonna talouteemme tulee kaksi tietokonelehteä. Lehden tarjous on nimittäin kategoriaa "tarjoukset, joista ei voi kieltäytyä". Vuoden lehdet hintaan 39 euroa ei ole paha hinta, mutta ei vielä ohittamaton tarjouskaan. Houkuttelevaksi tarjouksen tekee kaupan päälle tarjottu Jak 2 -peli PS2:lle. Pelin arvo on sen kuutisenkymppiä (Platinum-sarjan versiona 30 euroa, mutta platinaversiota pelistä ei ole vielä ilmestynyt). Jos huomioidaan se, että pelin hankkiminen oli suunnitelmissa muutenkin, kannattanee nyt lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Pelit-lehti näyttää kuitenkin olevan ihan hyvässä vireessä ja hauskaa luettavaa.

Sellaista siis tällä erää. Viettäkäähän hauskaa joulua, syökää liikaa ja saakaa hienoja lahjoja. Niistä se joulumieli rakentuu, kuten hyvin tiedetään. Minä ainakin vetäydyn mussuttamaan Johannan tekemiä joulutorttuja ja pasteijoita, namia ovat. Heihei.

Viikonlopun elokuvanautinto

Vaikuttaa siltä, että väistämätön osa Jyväskylässä käymistä Johannan kanssa on elokuvissa pyörähtäminen. Viimeksi katsottiin Dogville, nyt Rakkautta vain. Aivan samanlaisesta neroudesta ei tällä kertaa ollut kyse, mutta omassa genressään Rakkautta vain oli kyllä erinomainen esitys. Hyvää viihdettä. Hieman epäilytti elokuvan pituus (kaksi tuntia ja vartti), vaan eipä käynyt pitkästyttämään. Hugh Grantin uskottavuudesta Englannin pääministerinä en tiedä, mutta menettelihän tuo. Mitäpä mies itselleen voisi.

Kaksi tornia, ei vaan kolme! Neljä! Enemmän!

Kahden tornin laajennettu versio on nyt nähty. Voin suositella: se parantaa elokuvaa huomattavasti. Erityisesti Faramirin hahmo saa kipeästi tarvittua täydennystä taustaansa, nyt tarinaa tuntemattomatkin ymmärtävät paremmin Faramirin toimintaa. Muutenkin kohtaukset tuntuivat sopivan elokuvaan erinomaisesti. Ekstrapituus ei kotioloissa haitannut – teatterissa istuminen olisi voinut olla melkoisen rankka koetus.

Ekstramateriaalitkin ovat – taas kerran – huippuluokkaa. Harvemmin DVD-ekstroista valtavasti innostuu; kommenttiraitoja en oikein ymmärrä ja Making of -dokumentit ovat usein vähän nuivia, mutta Sormusten herrojen ekstrat ovat olleet todella kiinnostavia ja antoisia.