Elämää – Sivu 24 – Elämä ja mielipiteet

Viisi vuotta

Herätys siihen todellisuuteen, että olen viidennen vuoden opiskelija oli hieman karu. Äkillinen pudotus, sanoisin. Joskus oli suuri suunnitelma valmistua viidessä vuodessa, mutta silloin oli moni asia toisin. En, esimerkiksi, ymmärtänyt sitä, etteivät työnantajat välitä, kuinka nopeasti valmistuu. Työnantajia kiinnostaa vain työkokemus. Tampereen synkkä työllisyystilannekaan ei ollut vielä iskeytynyt tajuntaan – töitä saa, jos ei ole valmistunut. Kirjasto tuntuu palkkaavan valmiita maistereita vähemmän kuin opiskelijoita. Työkokemusta ei siis kerry kuin opiskeluaikana. Se taas viivyttää valmistumista.

Rahan takia ei töissä tarvitsisi käydä. Tiukkaa tekisi, mutta pärjäisi, vieläpä lainaa ottamatta. Mutta ilman työkokemusta ei ole mitään asiaa työmarkkinoille. Tuskin kukaan säälistäkään ottaisi työkokemuksetonta, ellei sitten mene jonnekin, missä työnantajilla ei ole varaa valita. Jostain syystä ei vain syrjäseuduille muuttaminen houkuttele.

Kevään opiskeluohjelman miettiminen alkoi eilen. Ilmoittauduin nyt graduseminaariin – saa nyt nähdä, miten sen kanssa käy. Mielenkiintoisia syventäviä kursseja on tiedossa, ja yritystä on päästä ohjaamaan harjoituksia tuntiopettajana. Vaihtelua sekin.

Lottovoitto

Kone arpoi ihan hyvät rivit eiliselle kierrokselle. Mepä nimittäin voitimme. Nokkelimmat-pokkelimmat tietävät jo missään mennään, eli eipä olla Tampereelta käyty Kokkolassa lottoamassa. Pääpalkinto meni siis sivu suun. Rienasimme silti todennäköisyyksiä kiitettävällä teholla. Neljä oikein -rivejä kun on vain noin 1/2350, joten ihan kivastihan tuo sattui, että yksi viidestä rivistämme oli noinkin tasokas.

24 miljoonan lottorivin joukkoon neljä oikein -rivejä mahtui valitettavasti yli 200 000 kappaletta, joten voitto-osuutemme jäi alle 12 euroon. Ei siis syytä juhlaan.

Ahdistusta

Laura puhuu asiaa. Omalle kohdalleni työnsaanti oli tässä vaiheessa mitä parhain asia. Olen suunnilleen gradua vaille valmis ja näillä näkymin gradunväsäys alkaa keväällä.

Ongelmia tuo esimerkiksi se, ettei Tampereelta saa, kuten Laurakin totesi, alan töitä. Paitsi näitä tällaisia, jollaista nytkin teen: määräaikaista kirjastosihteerin tai -avustajan virkaa, joihin juuttuminen on yksi uhkakuva. Ne kun eivät ole informaatiotutkimusta lukeneen maisterin töitä ne, vaan informaatikoksi tai kirjastonhoitajaksi tässä pitäisi päästä.

Käytännössä siis pitäisi muuttaa Helsinkiin. Sehän on ihan hyvä se, vaan ei kyllä onnistu, ennenkuin Johannakin valmistuu. Johanna taas on opinnoissaan noin vuoden verran minua perässä, ellei enemmänkin (koska on tehnyt enemmän töitä). Mitään syytä ei siis ole kiirehtiä, koska työelämään pääseminen vaikuttaa vähintäänkin epävarmalta. Opiskelujen jatkaminen tuntuu kortistoon valmistumista paremmalta vaihtoehdolta.

Nyt sentään saa harjoitella kokopäivätyön tekemistä, niin muutos leppoisasta opiskelijaelämästä työelämän haasteisiin ei ole niin jyrkkä. Silti: pelottaa.

Madeira

Madeira on jännä paikka. Mainitsi siitä kenelle tahansa, reaktio on lähes väistämättä joko "Joo, Madeiralla on hienoa" tai "Kumminkaima oli Madeiralla ja sanoi, että siellä on hienoa". Noh, nyt se on omakohtaisesti todistettu: on siellä hienoa.

Madeiran pääkaupunki Funchal (nimetty fenkolin mukaan) on vähän tylsä. Se on mereltä päin katseltuna ihan näyttävä noustessaan rinnettä ylös hieman amfiteatterin tapaan. Tarjonta on kuitenkin hieman vaisua, eikä pelkän Funchalin vuoksi ole mitään syytä mennä Madeiralle.

Suosittelen tarttumaan kaikkiin mahdollisiin retkiin, mitä tarjolla on. Kolme retkeä pitäisi löytyä: Madeiran länsiosa, Madeiran itäosa ja keskellä oleva Nunnien laakso. Ne kattavatkin koko Madeiran kolmessa sopivan kokoisessa palassa. Niiden jälkeen on jo viisaampi.

Länsiosa on paras valinta, jos yhden vain ottaa. Lännessä näkee kauniita metsiä (saarella kasvaa UNESCOn maailmanperintölistalle päässyttä laurisilva-metsää, joka peitti koko Eurooppaa joskus ennen jääkautta), mielipuolisia vuoristoteitä, Euroopan korkeimman mereen johtavan kalliojyrkänteen Cabo Giraon (580 huikeaa metriä) ja karun Paul da Serran ylängön.

Nunnien laakso taas on Madeiran 13 miljoonaa vuotta sitten synnyttäneen tulivuoren kraateri, suojaisa piilopaikka saaren keskellä. Se on yksinkertaisesti niin hieno paikka, että se kannattaa nähdä.

Itäisellä retkellä on tarjota saaren korkein autolla saavutettava paikka, Pico do Arieiro (1818 metriä). Ribeiro Frion pikkukylä on toinen satumaisen kaunis paikka, joka on näkemisen arvoinen. Saaren itäkärki onkin sitten vielä ylätasankoja karumpaa maastoa.

Madeiran parasta antia ovat nimenomaan maisemat. Perinteisesti suosituin tapa niiden tarkkailuun on kai levada-vaellus – levadat ovat pitkin saarta kulkevia kastelukanavia, joita pitkin vesi saadaan vuorilta alas viljelmille. Jätimme tällä kertaa levadat väliin, seuraavalla kerralla täytyy varustautua kevyeen patikointiin. Levadoita riittää moneen lähtöön, lyhyistä ja helpoista pitkiin ja haastaviin. Patikoija nauttinee Madeirasta paljon.

Toinen Madeiran valttikortti on kukkaloisto. Me olimme paikalla hieman huonoon aikaan, silti saari oli täynnä kauniita kukkia. Kolibrikukat varsinkin tekivät vaikutuksen. Joka puolella loistava vehreys oli näin kuivana aikana (Madeiralla, ei Suomessa) ihmeellistä. Toinen kasvitieteellinen ihmetys oli jättiläispeikonlehden hedelmä: ihmeellinen liskobanaani, joka karisti viikon aikana suomunsa paljastaen syötävän osan. Maku oli hyvä, mutta oksaalihappo teki hedelmästä sittenkin vähän liian kipakan.

Meidän matkamme yksi kohokohta oli toisaalta hotelli. Viiden tähden hotellin palvelutaso oli huikea, mutta hinta ei – vain vähän enemmän, kuin normaali kolmen tähden hotelli Roomassa. Hinnalla sai sitten tervetuliaiskuohuviinipullon, upean näköalan merelle ja Funchaliin, pari isoa (ja autiota) uima-allasta, laadukkaat ravintolat ja ties mitä. Vältimme lomamatkan pahimman stressinaiheuttajan, ravintolan etsimisen, ottamalla puolihoidon.

Söimme hotellilla siis joka ilta illallisen. Ravintoloita oli kaksi: toisessa sai joka ilta eri teemalla kootun buffet-illallisen, toinen taas oli hienompi italialainen. Kummassakin oli kauhuksemme pukukoodi. Onneksi ei sentään erityisen jäykkä: buffet’lle pääsi smart casualina ja hienompaankin riitti jacket or tie.

Varsinkin se hienompi ravintola oli melkoinen elämys, kun ei sellaisiin ole missään muualla ollut varaa. Palvelun taso oli häikäisevä. Certainly, Of course, sir. Enpä ollut ennen päässyt edes koemaistamaan viiniä ravintolassa ennen tarjoilua, vaan eipä ole juuri tullut viiniä juotuakaan. Nyt tuli. Joka ilta. Siihen päälle vielä joka retkillä maistellut paikalliset erikoisuudet (Madeira-viini, erilaiset liköörit, sokeriruokoviinasta tehty poncha) ja hotellin kuohuviinit (kuohuviintä sai nauttia aamiaisella ilmaiseksi niin paljon kuin halusi).

Hotelliin kannatti panostaa. Jatkossakin saatamme hyvinkin mennä johonkin aiemmin väheksymäämme rantalomakohteeseen, jossa on edes jotain kulturellia nähtävää ja ottaa viihtyisän viiden tähden huoneen, niin kelpaa sitten loikoilla. Madeirallakaan kun ei uimarantoja ole, hotellin uima-allas oli ihan paikallaan. Hotellia pääasiassa asuttavat eläkeläiset eivät sitä paitsi juuri uima-altaita käyttäneet, saimme olla useimmiten ihan yksin isossa altaassa.

Hulppea matka siis. Tarkkailkaa tätä kirjoitusta – lisäilen vielä jossain vaiheessa vähän kuvia matkan varrelta.

Virallinen häämerkintä

Häitä valmisteltiin pitkään ja nyt ne ovat sitten ohi. Tunnelma on ihan hyvä ja tyytyväinen. Juhlat olisivat voineet jatkua pidempäänkin, mutta muuten on mukavaa, että varsinkin juhlien valmistelu on ohi.

Hääpaikka oli hieno. Ravintola Pellavaa voin suositella kyllä kenelle tahansa. Palvelu toimi, sekä ennen häitä että juhlien aikana. Pöydät oli järjestelty hyvin; hieman epäilytti, että näyttääkö huomattavasti isommillekin seurueille sopiva tila liian isolta meidän juhliamme varten. Pöytien asettelu oli kuitenkin siinä määrin ilmavaa, että tila toimi hyvin. Mukavana yllätyksenä ylimääräiset tuolit oli aseteltu pieniksi penkkiriveiksi, joiden välistä saatoimme kävellä "alttaria" kohti.

Pahiten jännitti, kun seisoimme verhon takana odottamassa seremonian alkua. Kun pääsimme vihkijän eteen seisomaan, jännitys alkoi helpottaa ja viimeistään pitkän ja hyvin laaditun puheen aikana tunnelma rentoutui huomattavasti. Vihkijä, käräjäoikeuden tuomari Jouko Strander oli nähnyt paljon vaivaa puheemme eteen, eikä tyytynyt pelkästään lukemaan ne pakolliset lain edellyttämät. Harmi, että asiastaan innostuneet ja viikonloppuisin palvelevat siviilivihkijät taitavat olla Suomessa vielä melko harvinaisia. Vihkimys paikan päällä maistraatin sijasta oli kuitenkin erittäin mukava lisä juhlaan.

Kakku Pellavan ruoka oli ainakin omasta mielestäni erinomaista. Juhlien virallinen kommellus sattui kakun kanssa: kun ravintolan henkilökunta siirsi kakkua paikasta toiseen, yksi kakun taso putosi lattialle, levittäen lasinsirpaleita ja kermavaahtoa ympäriinsä. Asiassa ei harmita mikään muu kuin se, ettemme olleet paikalla näkemässä tapausta. Kakkua riitti onneksi kaikille.

Pelkäsin, että ohjelmaa olisi liian vähän. Osoittautui, että sitä oli jotakuinkin sopivasti. Isäni ohjasi seremoniamestarin asemassa juhlan kulkua hienosti, toivon mukaan vierailla ei ollut missään vaiheessa hukassa olevaa oloa. Ohjelmamme oli minimalistinen ja musiikkipainotteinen. Seremonian musiikista vastasivat kaksi sellistiä, joiden ottaminen oli yksi parhaista ideoista hääjärjestelyjen suhteen. He esittivät myöhemmin lisää musiikkia, tuttuja häihin sopivia kappaleita. Sellot toivat niihinkin kuitenkin jotain uutta.

Elvis Sellomusiikin lisäksi pidettiin pari hienoa puhetta (etenkin omani) ja loppuillasta Elvis poikkesi kylässä esittämässä muutaman kappaleen. Niistä viimeinen toimi myös häävalssinamme. Ja siinäpä se, ohjelman suhteen. Ei morsiamenryöstöä, ei kimpun heittoa (Johanna piti kimpustaan niin paljon, ettei raaskinut luopua siitä), ei tuttujuttu-leikkiä. Me viihdyimme, toivottavasti muutkin. Ainakin jotkut kesän mittaan useammissa häissä vierailleet pitivät perinteisten ohjelmanumeroiden puuttumista vain hyvänä vaihteluna.

Äidin 50-vuotisjuhlilta lainattiin idea vieraskirjasta, johon napattaisiin kuva ja kommentit kaikilta vierailta. Autoimme Johannan kanssa vieraskirjan teossa silloin, joten pyysimme nyt äitiä auttamaan meitä. Systeemiä oli hiottu: kiinteän kirjan ja kuvien liimailun sijasta vieraskirja toteutettiin valokuva-albumin muodossa. Vieraille jaettiin kortit, joihin kirjoittaa terveiset. Keräily tapahtui näppärästi ja tehokkaasti.

Varsinainen yllätys vieraskirjan suhteen oli se, että valmis vieraskirja tuotiin esille jo hääjuhlan aikana. Kävi ilmi, että asuntoautossa oli toiminut tehokas valokuvalaboratorio: digikuvat saatiin tulostettua saman tien. Tämä hämmästytti monia vieraita ja ilahdutti meitä kovasti. Kyllä nykytekniikka on kätevää. Itse tulostettujen kuvien laatu on tähän tarkoitukseen enemmän kuin riittävä ja toiminnan nopeus oli hieno juttu. Tästä suurkiitos äidille, Ismolle ja Villelle.

Juhlien jälkeen sunnuntai menikin toipuessa ja lahjoja ihmeteltäessä. Lahjojen joukosta löytyi toivottu astiasto ja yleiskone sekä muuta sekalaista keittiötarviketta. Muutakin saatiin, kiitos kaikille vaivaa nähneille. Kaikki on yhtä mieleistä, kaikki lahjat olivat hyviä.

Sää suosi ja ei suosinut: päivä oli sateinen. Sisällä sitä ei kuitenkaan huomannut ja sääkriittisin vaihe, hääkuvan ottaminen, onnistui sateitta. Siitä kiitos sille, joka Tampereen sademääristä sitten vastuussa onkin. Manulle kiitos kuvauksesta, sekä virallisesta hääkuvasta että juhlien dokumentoinnista. Muiltakin kuvamateriaalia saatiin runsaasti, kiitos digikameroiden tuoman kuvien helpon jakelun.

Maanantaina suuntaammekin sitten aamuvarhaisella kohti Helsinki-Vantaata, josta matka jatkuu Madeiralle. Viikon tauko häiden ja matkan välillä on suuresti tervetullut, saa hetken hengähtää ennen matkaa.