Kategoria: Elämää

Kuusikuukautinen poika on melkoinen tehopakkaus. Nooa on oppinut ryömimään, ja etenee määrätietoisesti kohti houkuttelevia kohteita, kuten sanomalehteä, jota joku lukee lattialla, tai puhelinta, johon joku puhuu. Onhan se selvää – jos aikuinen on kiinnostunut jostakin, niin Nooakin on.

Nooan suosikkijuttuihin kuuluvat myös hyppiminen – hyppykiikku voisi olla hyvä hankinta, mutta ehkäpä tyydymme kuitenkin käsinhyppyyttämiseen. Tulee liikuntaa, eikä tule pojalle sitten myöhemmin kävelyongelmia. Nooan hupeihin kuuluu myös kilpahuutaminen äidin kanssa: välillä molemmat innostuvat huutamaan niin että korvissa soi. Oudot on huvit, mutta mikäs siinä kun on hauskaa. Kukkuu-leikkikin miellyttää, samoin naamaan puhaltaminen ja peilin kanssa kujeilu.

Nooa pitää myös maton syömisestä ja erikoisten pikkuyksityiskohtien kuten sukkanöyhdän bongaamisesta matoilta. Eteisen maton hapsut ovat myös kova juttu. Lattiakin kiinnostaa, lähinnä siten, että sitä kuuluu hakata kovilla esineillä. Parketti tykkää, mutta no, pojalla on kivaa… Perintösoittorasiakin meni jo palasiksi Nooan käsittelyssä, lähinnä lattiaan hakattuna. Musiikki sinänsä miellyttää, joko soittorasiasta tai laulettuna. Lastenlauluvalikoimamme on hivenen kapea, mutta noh, toisto rauhoittaa…

Varhaisvauvuuden pipokauhu on pikku hiljaa lientynyt, ja nyt kypärämyssyn vetäminen päähän synnyttää suorastaan ilon hetken. Ehkä poika tajuaa, että ulos mennään, ja kohta saa kaikenlaista jännää nähtävää – Nooasta on tullut innokas matkailija ja kaupassakävijä, joka pysyy kaupunkireissun ajan tyytyväisenä. Odotamme mielenkiinnolla jatkoa!

Nooa on oppinut ryömimään. Aikaisemmin kaukana sijaitsevia esineitä on vain tuijoteltu määrätietoisesti ja kenties itkeä tuherrettu muutama turhautunut kyynel. Nyt poikaa ei pieni välimatka pysäytä, vaan esine haetaan kätösiin ryömimällä vaikka sitten useammankin metrin matka. Edes esteet eivät ole ongelma: poju kiipeää vaikka lattialla makaavan isän yli päästäkseen käsiksi toisella puolella oleviin silmälaseihin.

Ryömiminen ei tullut varsinaisesti yllätyksenä; päin vastoin odottelimme, että koska se tapahtuu, sillä yritystä riitti. Nyt sitten odottelemme, koska ryömiminen vaihtuu konttaamiseksi – viittauksia siihen suuntaan on pojun liikekielestä havaittavissa. Sitten puuttuu vain se herääminen, että liikkua voi ihan liikkumisen ilosta, eikä vain esineiden tavoittelemiseksi, ja meillä on käsissämme pyörremyrsky.

Sanoisin, että noin viiden kuukauden ikä on ihmiselon parhaita vaiheita. Viisikuukautinen vaikuttaisi olevan virkeä, kiinnostunut vähän kaikesta, iloinen, tyytyväinen ja valpas. Aikaisemmin ei ole ollut tällaista tunnetta, mutta nyt olisi oikeastaan ihan kiva, jos poika pysyisi vähän aikaa tuollaisena… Poika on jotenkin niin iloa ja elämää täynnä. Vaan mistäs sitä tietää, miten mukavaksi elämä vielä menee, mutta hampaita on pikkuhiljaa tulossa, eikä niiden ilmestyminen taida sujua ihan ongelmitta. Odotamme mielenkiinnolla.

Viime päivinä olemme saaneet ihastella liikkumisen ihmettä. Tällä hetkellä poika osaa liikkua selällään, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Liikkumiseen tarvitaan parkettilattia ja paljaat jalat (tai liukuestesukat), ja tietysti liikkumisfiilistä. Sitä onneksi riittää useimmiten. Sitten vain menoksi! Ei mene kuin hetki, niin poika on muutaman metrin päässä!

Konttaaminen antaa vielä odottaa itseään, mutta yritystä on kovasti siihenkin suuntaan. Peppu nousee ilmaan ja jalat pyrkivät alle, mutta ihan vielä ei konttausasento löydy. On hauska katsella, miten liikkeet ovat ikään kuin vähän sinne päin; jonain kauniina päivänä poika vielä konttaa, se on selvää.