Katselimme eilen kolmannen Alienin, jota en ollut ainoana sarjastaan vielä nähnyt. IMDB:ssä on selvästi nähtävissä tietty varhaisempien osien suosiminen: kahden ensimmäisen elokuvan arvosanat ovat 8,3 ja 8,2, kun osat kolme ja neljä saavat molemmat 6,0.

Onhan se kyllä selvää, että sarjan ensimmäiset osat ovat sellaista avaruuskauhun ja -toiminnan priimaa, ettei niitä ihan tuosta noin vain ylitetä. Ensimmäinen osa oli melkoista kauhua, toinen lisäsi kuningattaren ja laumoittain lisää muukalaisia, mutta kolmannelle osalle ei sitten jäänytkään oikein mitään. Nähdäkseni kuviota voisi jatkaa hyvällä parodialla, mutta ei juuri muuten.

Alien: Resurrection ja kolmonen ovat kyllä sinänsä perushyviä elokuvia (arvostelin molemmat IMDB:ssä seiskoiksi, kun ensimmäisille osille heruu ysit), ei siinä mitään – mutta samalla ne ovat selvästi sarjan heikoimmat osat.

Helatorstain ilta meni elokuvia katsellen. Ensimmäisenä nähtiin Johannan kovasti toivoma Nemoa etsimässä. Muita Pixarin animaatioita en olekaan nähnyt, mutta tämä jätti varsin hyvän vaikutelman. Teknisesti jälki on erinomaista, merelliset maisemat olivat huikaisevan tyylikkäitä. Tarina oli hauska ja moraalisesti kestävä, joten mikäpä siinä viihtyessä. Ihan perheen pienimmille elokuva ei välttämättä sovi, sen verran pelottava se paikoin on. Seitsemän vuoden ikäraja on siis tällä kertaa hyvinkin perusteltu.

Englanninkielisessä versiossa kuultiin rooleissa taas varsin hyviä näyttelijöitä. Suomenkielisestä versiosta en tiedä, jäi testaamatta, ei erityisemmin kiinnostakaan. Onneksi DVD:t mahdollistavat useamman ääniraidan ja kaseteiltakin taitaa nykyään löytyä aina sekä suomeksi dubattu että alkuperäinen versio.

Toisena elokuvana katsottiinkin sitten jotain aivan muuta. Kill Bill on trendikäs valinta, mutta minkäs teet, kiinnostava elokuvahan se on, vaikka kumpikaan meistä ei ole mitenkään erityinen Quentin Tarantino -fani. Lisäksi 70-luvun B-elokuva on syystä tai toisesta jäänyt vähän vähemmälle katsomiselle, joten elokuvan runsaat viittaukset ties minne jäivät valitettavasti ymmärtämättä. Se ei onneksi estänyt viihtymistä. Kill Bill oli näyttävä elokuva, Tarantinon tyylitaju on osunut jokseenkin kohdalleen ja Uma Thurman loisti pääosassa.

Elokuvan pahin vika onkin siinä, että se oli nähdäkseni lähes pelkkää tyyliä, ilman sen kummempaa sisältöä. Menee siis viihteenä, mutta ei riitä erinomaiseen arvioon. Annoinkin elokuvalle IMDB:ssä kahdeksikon (kuten Nemollekin). Yhdeksikkö vaatisi jo enemmän sisältöä. Väkivaltaa olisi voinut vähän vähentää ja käyttää vapautunut aika vaikkapa tarinan kertomiseen tai hahmojen syventämiseen. Kiitos joka tapauksessa heruu alun järjestyksessä – aikajärjestyksestä irroitettu toimintaosio toimi hienosti.

Musiikista kuitenkin pisteet Tarantinolle. Jos jotain, nin mies kyllä hallitsee musiikin käytön elokuvissaan. Tässäkin tapauksessa todella hyvät biisit, kuten Nancy Sinatran Bang, Bang ja Zamfirin The Lonely Shepherd luovat elokuvan tunnelmasta merkittävän osan. Soundtrack on ehdottomasti ostamisen arvoinen.