Kategoria: Kulttuuri

Eeva Kilpi: Valkoinen muistikirja
WSOY, 2021
78 s.

Kolmas Eeva Kilven muistikirjatrilogian osa sisältää merkintöjä vuoden 1999 jälkipuoliskolta. Kolmesta muistikirjasta tässä on siis varhaisimmat kirjoitukset; näitä kirjoittaessaan Kilpi oli 71-vuotias. Luonteeltaan tämä muistuttaa enemmän Sinistä muistikirjaa, tässä on paljon lyhyitä merkintöjä ja väliin myös sitten pidempiä ajatuksia.

Kirjan sivuilta piirtyy paljon surua, pojan kuolemasta on vain kolme vuotta ja asia painaa mieltä tuoreena. Toisaalta on Kilvelle tyypillisesti rakkautta ja jopa erotiikkaa. “Minähän alan olla jo pelastunut miehiltä tänne vanhuuteeni – paitsi siltä yhdeltä, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.”

Tänä päivänä kovin ajankohtaisista asioista Kilpi on kirjannut ylös Jeltsinin eron vuoden 1999 lopussa ja vt. presidentiksi pääministerin paikalta nousseen Putinin. Kilpi noteeraa, miten “meissä heräävät kaikki panttivankisyndroomaan kuuluvat tunnereaktiot – jopa taipumus nähdä Putinissa jotain myönteistä, vaikka on ollut kuin sfinksi tutkimattominen naaoineen ja osoittanut pelkästään sotimishalua Tšetšeniassa”. 

Välillä sivuilla näkyy kärttyinen vanha nainen, jota ei miellytä asioiden muuttuminen. Tähän tuiskahdukseen kiteytyy hauskasti ajan muutos ja se, miten 25 vuoden takainen aikojen muuttuminen on jo aikaa sitten muuttunut vallan muuksi:

Me otimme kiihkeästi yhteen tänä iltana puhelimessa. Minä olin loukkaantunut, närkästynyt ja kyllästynyt siihen, että heiltä aina vain vastaa automaattinen kotivastaaja. Se johtuu siitä, että hänen poikansa käyttää puhelinlinjaa internetissä ollenkaan. Kun Lilja soitti minulle päin, sanoin, etten soita heille enää. He ovat linnoittautuneet puhelinvastaajansa taakse eivätkä ilmeisesti halua, että heille soitetaan. Siltä minusta on alkanut tuntua. Lilja puolustautui kiivaasti, ei pahoitellut, ei ymmärtänyt, sanoi, että hänelle voi soittaa kännykkään. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut sanonut minulle, että soita kännykkään. Numero on se ja se. Numero on pitkä. En muista sitä ulkoa. Vain kotinumeron muistan.

Valkoinen muistikirja on pieni teos, joka on nopeasti luettu. Se kyllä kannattaa lukea, kuten Kilven muutkin muistikirjat. Tiiviys ei ole laisinkaan pahasta; vaikka jokunen merkintä vähän lattealta tuntuisikin, pääsääntöisesti Kilven merkintöjen tiiviys on hyvää kiteytymistä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja
WSOY, 2019
96 s.

Eeva Kilven muistikirjoista ensimmäinen, Sininen muistikirja, oli täynnä pieniä katkelmia ja irtonaisia ajatuksia. Punainen muistikirja on vähän erilainen, yhtenäisempi kokonaisuus. Nämä merkinnät ovat kesältä 2014, kun Kilpi vietti kesää enimmäkseen yksin rakkaassa kesäpaikassaan Piskolassa. Siellä Kilpi on kaikessa rauhassa, ja rauhaa hän kaipaakin.

En ole pystynyt rentoutumaan Tapiolassa – puhelin saattaa soida milloin tahansa, tai ovikello tai alkaa jokin remontti taas… Minä tarvitsen tämän eristäytymisen, tämän rauhan, tämän yksinäisyyden, tämän luonnon, jota kaikki muut joko pelkäävät tai haluavat raivata pois. Minua tämä suojelee, innoittaa ja rauhoittaa.

Mökillä voi olla rauhassa, välittämättä edes kalenterista. Monia päiväkirjamerkinnöistä ei ole päivätty täsmällisesti. Se sopii rentoon kesätunnelmaan, jossa Kilpi leijailee. Ikä kuitenkin painaa: 86-vuotias kirjailija ei enää jaksa helteistä kesää samalla tavalla kuin ennen. Päivässä jaksaa tehdä yhden asian. No, Kilven ruokakuvauksia lukiessa herää kyllä ajatus ruokavalion niukkuuden vaikutuksesta jaksamiseen, mutta samalla tämä ”nerokas aamiainen” huvitti: kahden desin purkki vaniljakastiketta, aspiriini ja puolikas sydänlääke.

Kilpi seuraa luonnon rauhassa maailmantapahtumia. Näin kymmenen vuotta myöhemmin on ankeaa lukea, kuinka Kilpi kauhistelee sotaisia tapahtumia Ukrainassa ja Gazassa. Kesällehän osui Malaysia Airlinesin lento 17:n tuho. Kesän tapahtumien kuvauksessa on jonkin verran toisteisuutta, mutta sitähän Kilpi itsekin kommentoi:

Näin liukuvat päivät. Muisti ei meinaa saada niistä otetta. Ne liisteröityvät toisiinsa, tapahtuneet ja aiotut sulautuvat yhteen. Muisti alkaa olla yksi kokkare, josta eri päivät ja tapahtumat eivät tahdo irrota perättäisyyksilleni, vaan tuntuvat ympäröivän elämistä samanaikaisuuksissa.

Punainen muistikirja on kaunis vanhuuden ja mökillä vietetyn hellekesän kuvaus. Se kuvaa hidasta ja rauhallista elämää edelleen taitavan kirjoittajan kädenjäljellä.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja
WSOY, 2019
103 s.

Eeva Kilpi on arvostettu, pitkän uran tehnyt kirjailija ja runoilija. Vuonna 1928 syntynyt kirjailija on mummoni ikäluokkaa ja mummoni tavoin yhä elossa, lähes satavuotiaana! Kilven tuoreinta tuotantoa ovat nämä kolme muistikirjaa: Sininen muistikirja, Punainen muistikirja ja Valkoinen muistikirja. Niiden jälkeen on ilmestynyt vain Elämää kaikki päivät -muistiinpanokokonaisuus.

Jostain syystä Kilven tuotanto on tutkani ohi mennyt, mutta nyt on aika tutustua. Päädyin aloittamaan näistä muistikirjoista. Sininen muistikirja ilmestyi vuonna 2019, mutta koostuu pääasiassa päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 2002–2003. Lopuksi on muutama merkintä myöhemmiltä vuosilta ja pari vuodelta 2018, jotta takakannessa voidaan luvata ”päiväkirjamerkintöjä kahdenkymmenen vuoden ajalta”. Kyse on siis parin vuoden ajalta kertyneistä muistiinmerkinnöistä, joita Kilpi on kirjoittanut noin 75-vuotiaana.

Aiheissa on monenlaista, mutta vanheneminen, yksinäisyys ja kaihoisuus nousevat esiin toistuvasti. Näin Kilpi itse luonnehtii tekstiä tarkastellessaan vuonna 2018 kirjoittamaansa:

Tämä on merkityksellistä tekstiä kaikki, sellaista joka itsestään pyrkii paperille – juuri sillä tavalla ovat kaikki nämä ajatukset syntyneet – kuin itsestään, sisäisestä ilmaisuntarpeesta. Nämä ajatukset ovat täysin eläviä – vai sanoisinko kuolemattomia.

Kirjan huvittavin hetki on se, kun Kilpi saa kuulla professori Jorma Toiviaisen ehdottaneen hänelle kirjallisuuden Nobel-palkintoa. Tämä kirvoittaa kaksi huutomerkkiä. “Raikas ehdotus, täytyy myöntää kun henki alkaa kulkea. Ja kirjeessä perustellaan se hyvin.” No, vielä ei ole Nobel-komitea Kilpeä palkinnolla muistanut, mutta ehtisihän sitä toki!

Vakavienkin, kuolemaa käsittelevien pohdintojen äärellä ollaan usein. Kun Kilpi pohdiskelee kesällä 2002, miten pitää “olla valmis siihen, että kuolee äkkiä, mutta myös siihen, että kuolee hiutuen”, herää tietysti kysymys, miten Kilpi asiasta nyt parikymmentä vuotta myöhemmin ajattelee.

Sininen muistikirja on taitavan kirjoittajan työtä, arkisesta ylevään liikkuvaa tekstiä, jossa paljon nähnyt ja ajatellut ihminen tarkastelee maailmaa monelta kantilta. Tämän muistikirjan äärelle kannattaa pysähtyä, vaikka vain hetkeksi.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 3 : Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä
Otava, 1979
Suom. Inkeri Tuomikoski
286 s.

Kolmas suomennos aloittaa alkuperäisen ranskalaisen toisen osan, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa. Se palkittiin aikoinaan Ranskan arvostetuimpiin kuuluvalla Goncourt-kirjapalkinnolla. Suomennoksessa kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen on Rouva Swannin ympärillä. Suomentajana jatkaa Inkeri Tuomikoski. 

Kertoja-Marcel pääsee kohtaamaan idoleitaan: hän pääsee vihdoin teatteriin näkemään la Berman esiintymässä ja kohtaa illallisilla kirjailija Bergotten. Idolien kohtaamiseen liittyvät aina omat riskinsä, jotka näissäkin tapauksissa realisoituvat jossain määrin. Pääasiassa kirjan tapahtumat sijoittuvat kuitenkin rouva Swannin salonkiin, jonne kertojaa vetää tietysti edellisestä osasta tuttu Swannien tytär Gilberte.

Alussa kohdataan kuitenkin markiisi de Norpois, maineikas diplomaatti, joka ratkaisee kertojan kannalta keskeisen kysymyksen. Isähän halusi pojastaan diplomaatin, mutta ajatus joutumisesta lähettilääksi kaukaisiin pääkaupunkeihin pois Gilberten luota ei kertojaa miellytä. Isä pitää kertojan haaveilemaa kirjallista uraa diplomaatin uraa alempiarvoisena, mutta de Norpois vakuuttaa isän, että kirjailijana saattaa hankkia runsaasti vaikutusvaltaa. Valitettavasti de Norpois ei lämpene kertojen luomuksille.

Isän edustamani kaltaista älykkyyttä kohtaan tuntemaa halveksuntaa lievensi niin suuri hellyys, että hän ylipäänsä suhtautui kaikkeen, mitä tein, sokean anteeksiantavaisesti. Niinpä hän hetkeäkään epäröimättä lähetti minut hakemaan pienen proosarunon, jonka olin kerran Combrayssa kirjoittanut, kävelyretkeltä palattuani. Olin tehnyt sen hurmiotilassa, joka minun oli mielestäni pakko välittää niille, jotka sen lukisivat. Mutta herra de Norpois’n se ilmeisesti jätti kylmäksi, sillä hän antoi sen minulle takaisin sanaakaan sanomatta.

Muuten sitten pyöritään Pariisin seurapiirielämän parissa ja analysoidaan porvariston hillittyä charmia terävästi. Odette eli rouva Swann on sosiaaliselta asemaltaan heikompi, kiitos taustansa ”puolimaailman naisena” eli kurtisaanina. Kertoja saa Gilberteltä kutsun teelle ja pääsee sitä kautta Swannien piireihin vakituiseksi vieraaksi, mikä onkin oikea toiveiden täyttymys. Swannien juhlissa kertoja kohtaa Bergottenkin.

Gilberten ja kertojan välinen suhde – niin vakavalta kuin se vaikuttaakin – ei kuitenkaan ole ikuinen. Vaikka välit menevät jopa poikki, Swannien vaikutuspiiristä kertoja ei kuitenkaan pääse niin vain. Swanneilla vierailee myös rouva Bontemps, jonka sukulaistyttö Albertine mainitaan pariinkin otteeseen – mutta kertoja ei vielä tässä vaiheessa Albertinesta innostu.

Proust jatkaa tyylilleen uskollisena, teksti virtaa vuolaasti sivu toisensa perään. Teksti on vähän raskasta lukea, mutta kaunista. Kovin suuresti tässä ei tapahdu – kirjan keskeisimmät tapahtumat on äkkiä listattu – mutta toisaalta pieniä käänteitä on siellä ja täällä ja jos kovin pintapuolisesti lukee, kaikenlaista voi jäädä huomaamatta. Kuten vaikkapa kertojan Gilberten kanssa painiskellessaan saama orgasmi. Kadonnutta aikaa etsimässä on edelleen kiehtova teos.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Hervé Le Tellier: Poikkeama
WSOY, 2023
Suom. Lotta Toivanen
298 s.

Ranskalainen Hervé Le Tellier on mahdollisen kirjallisuuden seuran Oulipon puheenjohtaja. Oulipo viittaa vahvasti kokeelliseen kirjallisuuteen ja sinne on kallellaan myös Poikkeama. Loivasti tosin, mitään erityisen kokeellista kirjallisuutta tämä teos ei ole, mutta iskee silmää moneen suuntaan. Tampereen kirjastoissa Poikkeama on luokiteltu tieteiskirjallisuudeksi, mutta genrekirjallisuutta pelkäävien ei kannata pelätä: tämä on hyvin loivasti scifiä, siinä määrin vähän, että teos onnistui voittamaan huomattavan ranskalaisen Goncourt-kirjallisuuspalkinnon.

Tarinan perusidea on yksinkertainen: Air Francen maaliskuinen lento Pariisista New Yorkiin joutuu matkalla kovaan turbulenssiin ja myrskyyn. Kone selviää myrskyn läpi, mutta kun se lopulta laskeutuu viallisena Yhdysvaltojen maaperälle, ollaan kesäkuussa ja kone laskeutuu itse asiasssa toista kertaa. Se nimittäin laskeutui jo maaliskuussa tavalliseen tapaan ja lennon matkustajat ovat jatkaneet elämäänsä. Nyt heidät on monistettu. Mitä on tapahtunut ja miksi? Miten ongelma ratkaistaan? Jälkimmäisen lennon matkustajat pidetään tietysti lukkojen takana ja tiedustelupalvelu alkaa pikavauhtia haalia kokoon matkustajien toisia kappaleita.

Kirjan alku on todella houkutteleva. Lähtöajatus on mieltäkutkuttava ja tapa, jolla Le Tellier tarinaa kuljettaa kertoen luku kerrallaan eri henkilöiden näkökulmista on toimiva. Lukujen välillä tyyli vaihtuu, ja tässä näkyy vähän se kokeellisuus, kun eri luvut edustavat vähän erilaisia kirjallisuudenlajeja, kuitenkin varsin maltillisesti. Juonen yksityiskohtien avautuminen vähän kerrassaan toimii hienosti.

Valitettavasti kaikki ei ihan yhtä hyvin kanna loppuun asti. Pidin lopetuksesta, mutta välissä on vähän sellaista tylsää asioiden paketoimista. Kokonaisuus on kuitenkin myönteinen, vaikka teokseen mahtuu myös kelpo annos setämiesmäisyyttä. Naisen seksuaalisuuden kuvaus on suoraan jostain miehisestä seksifantasiasta. Siitä huolimatta teos jättää positiivisen vaikutelman ja on hyvä, että tällaista vähän omituisempaa kirjallisuutta julkaistaan. Suomennos on Lotta Toivasen totuttua laatutyötä, ranskalaisten kirjojen kohdalla tietää voivansa luottaa Toivasen kädenjälkeen.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.