Traumoista ja dissosiaatiosta

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni
Atena, 2020
195 s.

Kirjan alussa sen päähenkilö, kolmikymppinen perheenäiti, huomaa yllättäen ettei näe miehensä kasvoista toista puolta. Iskeekö migreeni päälle? Kun lepo ja särkylääke eivät auta eikä näkö parane, pitää lähteä ambulanssikyydillä sairaalaan. Matkalla ambulanssin kattoon alkaa piirtyä muistikuvia lapsuudesta.

Matkan aikana mieleen tulee kaikenlaista, mitä ei ole pitkään aikaan tullut muisteltua. Lapsuus oli värikästä aikaa, kiitos isän, joka oli kotikunnan mahtimiehiä ja jolla oli runsaasti mielipiteitä asioista ja ihmisistä. Millaista oli lapsuus isän kanssa, entä isän viimeiset hetket ja elämä isän kuoleman jälkeen?

Pikkuhiljaa lapsuuden traumat alkavat avautua. Minttu on kohdannut lapsuudessaan niin raskaita kokemuksia, että ne ovat hautautuneet hyvin syvälle alitajuntaan, niin syvälle ettei ihminen itse enää tiedosta olevansa traumatisoitunut. Nyt massiivinen aivoverenkiertohäiriö sysää kaiken tämän kuonan liikkeelle ja tapahtumat palaavat mieleen.

Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä käsittelevänä Toinen silmä kiinni on aiheeltaan todella raskas, mutta toisaalta raskaudestaan huolimatta sillä tavalla hyvin kirjoitettu, että sitä oli miellyttävä lukea – jos niin sopii tällaisesta aiheesta sanoa. Kirja avaa hyvin millaista työtä traumasta selviytyminen vaatii ja miten elämässä on mahdollista päästä eteenpäin. Esikoisteoksena varsinkin erinomaisen vaikuttavaa työtä, kyllä tämä oli hienosti tehty.

Tiina Katriina Tikkasen Toinen silmä kiinni

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Turkkilainen kunnia

Elif Shafak: Kunnia
Gummerus, 2013
Suom. Maria Erämaja
523 s.

Luettuani alkuvuodesta Elif Shafakin uusimman kirjan, oli jokseenkin selvää, että aikaisempaankin tuotantoon on syytä tutustua. Lainasin kirjastosta muutaman ja niistä ensimmäisenä vuoroon pääsi Kunnia, joka nimensä ja kuvauksensa perusteella hieman huolestutti: olisikohan kovinkin raskas aihe luvassa.

Oli ja ei. Kirja kertoo kurdisuvusta, jossa kahdeksan tyttären joukosta kaksossiskojen tiet vievät eri suuntiin. Jamila jää kotikylään Turkin syrjäseuduille, mutta Pemben tie vie miehen perässä Lontooseen. Siellä Pembe kasvattaa kolmea lastaan. Esikoispoika Iskender on äitinsä silmäterä, vauhdikkaalla 1970-luvulla kasvava tytär Esme monessa asiassa äitinsä kanssa napit vastakkain ja kuopus Yunus sekaantuu nousevaan punkliikkeeseen ja talonvaltaajiin.

Kirja kerii auki suvun tarinaa, alkaen Pemben ja Jamilan syntymästä 1940-luvulta ja päätyen 1990-luvulle, kun kaikki tapahtunut on tapahtunut ja Iskender vapautuu vihdoin vankilasta. Kaikilla on omat haaveensa, omat käsityksensä sopivista arvoista ja omat heikkoutensa. Toprakin perheen isä Adem, Pemben mies, on omalla tavallaan heikko ihminen, eikä pysty olemaan kunnollinen isä lapsilleen. Isän puute näkyy varsinkin Iskenderissä, jonka on noustava isän paikalle puolustamaan perheen kunniaa.

Maaseudulla ja menneisyydessä, josta Pembe on kotoisin, tytön ainoa mittari on kuuliaisuus, kunnollisuus ja perheen kunnian ylläpitäminen. Pembe yllättyy Lontoossa, miten kevyesti englantilaiset puhuvat häpeästä. ”It’s such a shame!”, kun Pemben maailmassa häpeän tuottaminen perheelle on pahinta kaikesta. Silti juuri Pembe on se, joka lopulta rohkaistuu ja toimii – ja jonka salaisuus osoittautuu kohtalokkaaksi.

Kunnia liikkuu raskaiden, synkkien aiheiden ympärillä: kunniamurha, maahanmuutto, rasismi, pettymykset, menetykset, suru… Toisaalta se on myös hyvin sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen. Shafak liikkuu taitavasti eri aikatasoilla, tuoden eri henkilöiden näkökulmia ja pitäen lukijan mielenkiintoa yllä. Monipuolinen henkilögalleria tuo tarinaan monenlaisia ulottuvuuksia, joka lieneekin jonkinlainen Shafakin tavaramerkki. Kunnia on hieno teos, joka vahvistaa käsitystäni Shafakista taitavana kirjailijana.

Elif Shafakin Kunnia

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Aika kuluu

Virginia Woolf: Majakka
Kirjayhtymä, 1977
Suom. Kai Kaila
258 s.

Majakka kuuluu Virginia Woolfin tunnetuimpien teosten joukkoon ja on päätynyt useammalle 1900-luvun parhaiden romaanien listalle. Päällisin puolin se on aiheeltaan suoraviivainen: se kertoo Ramsayn perheestä ja perheen kahdesta vierailusta Skyen saarelle.

Ensimmäisellä kerralla päähuomio on rouva Ramsayssa, joka lupaa James-pojalleen, että seuraavana päivänä mennään vierailemaan majakalle. Herra Ramsay torppaa ajatuksen kuitenkin välittömästi: seuraavana päivänä sää tulee olemaan huono, joten merimatka majakalle ei tule onnistumaan. Yhden illalliselle huipentuvan päivän aikana ehtii tapahtua varsin paljon Ramsayn suuren perheen ja lukuisten vieraiden kesken.

Kahden vierailun väliin jää kirjan toinen osio, joka on nimetty yksinkertaisesti ”Aika kuluu”. Se kuvaa kymmenen vuoden tapahtumia nopeasti, talon rapistumista ja perhettä kohtaavaa surua. Tämä lyhyt ja ytimekäs ajankulun kuvaus on kirjan hienoimpia yksityiskohtia.

Kolmannessa osassa perheenjäseniä ja heidän vieraitaan palaa kesähuvilalle kymmenen vuoden tauon jälkeen. Matka majakalle saattaa vihdoinkin onnistua. Saarelle palaa myös ensimmäisessä osassa nuorena epävarmana taiteilijana esiintynyt Lily Briscoe, joka nousee toisella kerralla keskeiseksi hahmoksi.

Kirjassa on käytetty tajunnanvirtatekniikkaa, se kuvaa päähenkilöidensä ajatuksenjuoksua lennokkaasti ja vapasti. Varsinkin ensimmäisessä osassa rouva Ramsayn kohdalla Majakka kuvaa hyvin vanhemmuuteen ja emännöintiin liittyvää moniajoa, kun rouva Ramsay yhtä aikaa lukee kirjaa lapselleen, huomioi miehensä ja vieraidensa tunteita ja tilanteita ja pohtii omiaan.

Kovin suuria asioita ei tapahdu, mutta tarkkaavainen lukija pystyy silti aistimaan tunnetilojen muutoksia, ajattelun kehittymistä ja henkilöiden välisiä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisia piirteitä: Woolfin sisko Vanessa Bell kuvaili joidenkin rouva Ramsayta kuvanneiden kohtien kuin herättäneen heidän äitinsä kuolleista. Rouva ja herra Ramsayn välinen suhde onkin kirjan ytimessä.

Tajunnanvirtatekniikka ei tee kirjan lukemisesta helppoa. Vaikka sivuissa mitattuna kirja ei kovin pitkä olekaan, sillä on paljon sanottavaa ja lukiessa on syytä olla aistit tarkkana, jotta pysyy mukana. Toisaalta ei kirjaa tarvitse pelätäkään: se on aivan ymmärrettävissä ja nautittavissa.

Virginia Woolfin Majakka

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Kirjallinen seikkailu

A. S. Byatt: Riivaus : Romanttinen kertomus
Teos, 2008
Suom. Marja Alopaeus (runot Leevi Lehto)
708 s.

Kovin vähän on A. S. Byattia vielä suomennettu, melkein kymmeneen vuoteen ei mitään. Vuonna 1990 alunperin ilmestynyt Riivaus on Byattin merkittävimpiä teoksia, joten oli korkea aika sekin lukea.

Kirjallisuudentutkija Roland Michell tekee löydön. Hän tutkailee London Libraryssä tutkimalleen 1800-luvun runoilija Randolph Henry Ashille kuulunutta kirjaa. Kukaan ei ole selvästikään kajonnut paksun viktoriaanisen pölyn peittämään kirjaan vuosikausiin, ehkä koskaan, ja Michell löytääkin kirjan välistä pari kirjeluonnosta. Nämä Ashin kirjoittamat kirjeenalut herättävät heti mielenkiinnon, eikä Michell kykene palauttamaan kirjeitä kirjan väliin. Hän ottaa ne mukaansa ja alkaa selvittää, mistä on kyse.

Arkistoista selviää, että kirjeiden viittaamassa tilaisuudessa on ollut paikalla eräs neiti LaMotte, itsekin runoilijana tunnettu. Michell penkoo asiaa ja tulee ohjatuksi Englannin johtavan Christabel LaMotte -asiantuntijan pariin. Maud Bailey johtaa Lincolnin yliopiston naistutkimuskeskusta. Hänelle Michellin on pakko tunnustaa varkautensa. Bailey kiinnostuu kirjeenvaihdosta myös, sillä se mullistaa paitsi Ash-tutkimuksen, myös LaMotte-tutkimuksen. Kaksikko alkaa yhdessä selvitellä kirjeenvaihdon kohtaloa.

Tästä avautuu monitasoinen juttu, jossa toisiinsa kietoutuvat viktoriaanisen ajan kirjalliset salaisuudet ja kirjan nykyhetken käänteet. Michellillä ja Baileyllä on käsissään todellinen jymyjuttu, kunnon tieteellinen skuuppi, jonka he haluavat pitää salassa kaikilta muilta – erityisesti ahneelta amerikkalaiselta Ash-keräilijältä Mortimer Cropperilta – ainakin siihen asti, että he saavat salaisuuden selvitettyä.

Ashin ja LaMotten suhdetta valotetaan myös heidän aikaansa sijoittuvilla katkelmilla, mutta ennen kaikkea viktoriaaninen aika näyttäytyy teoksessa tekstien kautta. Byatt herättää fiktiiviset kirjailijansa henkiin kirjoittamalla heidän tekstinsä: Riivauksessa on sivukaupalla kirjeitä, runoja ja päiväkirjamerkintöjä. Tämä on lukijallekin paikoin haastavaa, mutta kun tähän vanhahtavaan tekstiin heittäytyy mukaan, huomaa miten se keskustelee kirjan nykyhetken kanssa; taitavasti on Byatt kaiken tämän rakentanut, kuten mestarikirjailijalta sopii toki odottaakin.

Riivaus on raskas, mutta palkitseva kirja; siinä on paljon samaa, mikä tekee myös Lasten kirjasta niin kiehtovaa luettavaa. Hieno teos.

AS Byattin Riivaus

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Ikuisesti liikkeessä

Olga Tokarczuk: Vaeltajat
Otava, 2012
Suom. Tapani Kärkkäinen
431 s.

Nyt on, kurjan pian, kaikki suomennetut Tokarczukit luettu. Eipä niitä kuin neljä olekaan. Nyt vuorossa ollut Vaeltajat tuli suomeksi jo 2012, englanniksi vasta Nobel-voiton myötä 2018, jolloin kirja voitti kansainvälisen Man Bookerin.

Vaeltajat on kiehtova kirja; se ei ole perinteinen romaani, vaan kokoelma eri mittaisia kirjoituksia, vaihdellen kymmenistä sivuista muutamiin lauseisiin. Kaikesta hajanaisuudesta muodostuu hieno kokonaisuus, kun erilaiset tekstit keskustelevat keskenään. Nimi viittaa venäläiseen lahkoon, joka näki Pietari Suuressa antikristuksen ja jonka jäsenet pakoilivat yhteiskuntaa muun muassa pysymällä jatkuvasti liikkeessä. Tämä juurettomuus yhdistyy Vaeltajissa näppärästi moderneihin lentokenttien nomadeihin, jotka vaeltavat ympäri maailmaa.

Toisena vahvana teemana on ruumiin matka kohti kuolemaa. Kirjassa kuvataan paljon ensimmäisten anatomien työtä, ruumiinosien preparoimista ja asettamista näytteille ja modernia plastinointia – onpa kirjassa selviä viittauksia Body Worlds -näyttelyynkin. Kuolemaa ja ikääntymistä tarkastellaan eri näkökulmista, ja se nivoutuu matkustamiseenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä preparoidut ruumiinkappaleet päätyvät vaeltamaan paikasta toiseen kun ne vaihtavat omistajaa ja siirtyvät toisiin kokoelmiin.

Kertakaikkisen hieno kirja. Nyt hieman harmittaa, ettei Tokarczukin parissa ole suomeksi mahdollista jatkaa tämän pidemmälle. Toivottavasti tässäkin tapauksessa oivallista työtä tehnyt Tapani Kärkkäinen saisi jatkaa Tokarczukin suomentamisen parissa, ainakin Jakobin kirjat vaikuttaisi mielenkiintoiselta teokselta ja Bisarreja tarinoita lukisin myös mielelläni. Toivottavasti Nobel-voitto siivittäisi suomennosten jatkamiseen.

Olga Tokarczukin Vaeltajat

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat