Tässä on rakkaus, apina häkissä

Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät
Otava, 2009
71 s.

Aloitetaan Harry Harlow’sta (1905–1981), amerikkalaisesta psykologian professorista. Jos nimi onkin vieras, olet saattanut kuulla Harlow’n resusapinoilla tekemistä kokeista. Niissä apinanpoikasille luotiin keinoemoja rautalangasta ja villasta. Harlow tutki kiintymyssuhteen merkitystä ja kasvatti apinanpoikasia myös eristyksissä.

Harlow’n apinakokeet tuottivat huomattavia tuloksia sekä kasvatuspsykologian että käytännön kasvatuksen kannalta. Harlow’n kokeiden sanotaan myös vaikuttaneen Yhdysvaltojen eläintensuojeluliikkeen syntyyn ja koe-eläinten humaanimpaan kohteluun liittyviin vaatimuksiin.

Ei siis ihme, että Harlow on näyttäytynyt Sanna Karlströmille (s. 1975) mielenkiintoisena kohteena. ”Ei niin kuin runoilija joka sanoo rakkauden olevan mittaamatonta.” Karlström on aikaisemmissakin runokokoelmissaan kirjoittanut erilaisista rooleista käsin. Tällainen merkittävä kiintymyksen ja pohjimmiltaan rakkauden tutkija on kiitollinen näkökulma kirjoittaa runoja rakkaudesta ja ihmissuhteista.

Sanotaan että minä olen irstas mies
piirtoheittimeni takana.

Tutkimusteni mukaan
nainen on pehmeää kangasta
ja jollei ole, otan toisen samanlaisen.

Karlström kuvaa runoissaan tiedemiestä ja tämän naisia, ensimmäistä vaimoa Claraa ja toista vaimoa Peggyä. Mikään lavea elämäkerta tämä runokokoelma ei ole, Karlströmin tyyli on tiivis ja ytimekäs. Kokoelmassa on monia todella lyhyitä runoja, joissa kuitenkin on paljon kaunista.

Katson mieluummin kuinka muista eristetty yksilö
menettää vähitellen järkensä.
Kun kasvot katoavat muistista, se lyyhistyy häkin pohjalle.
Sydän lakkaa hitaasti lyömästä, kaipaukseen voi kuolla,
siihen loppuu se iskelmä.

Harlow’ssa on hyvä perimmäinen ristiriita: näissä tutkimuksissa ei ole mitään rakkaudellista, vaikka niillä rakkauden ja kiintymyksen suhteen merkittäviä edistysaskelia saavutettiinkin. Mitä Harlow lopulta tiesi rakkaudesta? ”Olen kuvassa tiedemies, kohta vanha / ja unohdan mitä olen sanomassa käsi koholla: / minua ravistelee valokuvan pysäyttämä Parkinson”.

Kaikkiaan tämä on oikein oiva runokokoelma mielenkiintoisesta aiheesta.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.


Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Vain liejua

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Teos, 2007
89 s.

Talonrakentaja ja dramaturgi Tuomas Timonen edustaa Tanssiva karhu -voittajien joukossa nuorempaa sukupolvea. Vuonna 1975 syntynyt Timonen on ensimmäinen 1970-luvulla tai myöhemmin syntynyt voittaja. Siinä missä palkinto on monesti mennyt kokeneelle runoilijalle, jolla on takanaan pitkä ura, Oodi rakkaudelle on Timosen toinen runokokoelma, eikä Timoselta ylipäänsä ole ilmestynyt kuin neljä kokoelmaa.

Kokoelman nimi kertoo heti, mistä on kyse, mutta romanttista hempeilyä Timonen ei lukijoille tarjoa. Kokoelman avaava nimiruno alkaa näin:

Luuletko ettei hänen ole tuskallista vierailla vanhempiesi luona?
Luuletko että hän nauttii ystäviesi horinoista?
Luuletko että hän pitää varauksetta siitä kun ehostat itsesi lähes tunnistamattomaksi mennessänne syömään tai elokuviin?
Luuletko että hän pitää mielipiteistäsi?
Luuletko että intiimi kosketus kanssasi on hänen mielestään kerrasta toiseen taivaallista?

Tästä käy hyvin ilmi paitsi Timosen ivallinen ja synkkä sävy, myös Timosen suosikkitehokeino numero yksi: toisto. Myös jatkuva kyseleminen on teemana useammassakin runossa. Rakkaudesta ja etenkin sen puutteesta on paljon puhetta, mutta minut tämä oodi jättää kyllä valitettavan kylmäksi. Runojen maailman väkivaltaisuus, rujous ja jopa rivous eivät puhuttele.

Ei tämä ensimmäinen kerta ole, kun tällainen kuvasto saa runokokoelman vaikuttamaan tympeältä. En siis voi kuin ihmetellä, mikä tässä on viekoitellut Tanssiva karhu -palkintoraatia.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Ja sinä joka olet lasialus avaruudessa

Peter Mickwitz: Lasinen avaruusalus
Tammi, 2006
Suom. Jyrki Kiiskinen
127 s.

Runouden suomentaminen lienee kaikkiaan melko vaikeaa puuhaa, jollei aivan mahdotonta. Jyrki Kiiskinen toteaa, että osa Peter Mickwitzin tuotannosta on niin tiukasti sidoksissa ruotsin kieleen, ettei sitä pystykään kääntämään. Osan sitten pystyy, paremmin tai huonommin.

Lasinen avaruusalus on valikoima Peter Mickwitzin runoutta. Erityisesti se kiinnostaa minua tietysti siksi, että se sisältää kokonaisuudessaan För vad kroppen är värd -runokokoelman (Minkä isäntä ruumis on), joka voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Tässä kokoelmassa törmäillään vähän kääntämisen rajoihin: Kiiskinen kommentoi olevansa joihinkin käännöksiin hieman tyytymätön, mutta ne piti silti ottaa mukaan, jotta kokonaisuus olisi mukana täydellisenä.

Se ja sama, sanon minä – näin täydellisen pihalla en ole runouden ääressä ollut sitten yritykseni ymmärtää Eva-Stina Byggmästaria. Ehkä varovasti syytän kielimuuria. No, Bo Carpelan on sentään näistä suomenruotsalaisista maistunut jossain määrin, mutta alan aavistella, että ehkä suomenruotsalaisessa runoudessa on jotain, joka hankaa minua vastaan. Ainakin Mickwitzin välimerkitön, säkeenylityksiä täynnä oleva tekstivirta on minulla täysin läpitunkematonta ryteikköä. En saa tästä irti mitään kiinnostavia merkityksiä.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Kepeää ongelmanratkontaa virtuaalipuitteissa

The Room VR: A Dark Matter

Moniosaisen puzzlepelisarjan VR-versio tarjoaa suoraviivaista ongelmanratkontaa elämyksellisessä virtuaalitodellisuudessa.

Fireproof Games, 2020

Tuettu: Oculus, Playstation VR, Steam VR, Viveport.
Testattu: Oculus Quest 2.

En ole pelannut The Room -sarjan pelejä mobiililaitteilla, sarja on tuttu ainoastaan nimen tasolla. Olen kuitenkin viihtynyt muuten tosimaailman pakohuoneissa, erinäisten muiden puzzlevideopelien parissa ja lautapelien pulmapeleissä (erityisesti Unlock!– ja Exit-sarjat). Niinpä Oculus Quest 2 -laitteen hankkimisen myötä The Roomiin tutustuminen oli helppo päätös.

Pelin juonella ei palkintoja voiteta: pelaaja on lontoolainen poliisi 1900-luvun alusta, tehtävänään selvitellä katoamistapauksia. Poliisilaitokselle toimitetusta paketista löytyy mystinen esine, joka avaa näkymiä toiseen todellisuuteen ja pelaaja löytää itsensä pian kummallisista paikoista selvittelemässä katoamisten mysteeriä salaperäisten kirjeiden avustuksella.

Juoni on vain tekosyy heittää pelaaja hienoihin paikkoihin ratkomaan enemmän tai vähemmän teennäisiä pulmia. Ei siis mitään uutta siinä. Puitteet ovat kyllä kauniit ja läsnä olemisen tuntu on mukava: on hienoa katsella huoneita sisältä päin. Varsinkin pelin toisen osan kirkko on näyttävä.

Peli etenee pulmia ratkoen. Kun pulma selviää, palkintona tulee tavallisesti joku esine, jolla pääsee eteenpäin jossain toisessa pulmassa. Enimmäkseen peli etenee sujuvasti, sillä tilat ovat melko pieniä, eikä erilaisia mahdollisuuksia ole kovin paljon. Pulmat itsessään ovat melko helppoja, en oikeastaan missään kohtaa joutunut vaivaamaan päätäni suuremmin. Ratkominen oli kuitenkin mukavaa puuhastelua, joka on verrattavissa helpohkon sanaristikon täyttämiseen: suurin osa menee helposti, välillä joutuu vähän pähkäilemään, mutta missään kohtaa ei tyssää.

Jos tyssää, vihjeitä on tarjolla. Muutaman kerran päädyin vihjeitä käyttämään; vaikeuksia ei tullut itse pulmissa, vaan enemmän pulmiin käsiksi pääsemisessä. Aina en huomannut ihan jokaista juttua, jota voi käpistellä, ja yhdessä kohtaa eteneminen pysähtyi, kun en nähnyt kauempana ollutta esinettä. Jokaisessa kohdassa vihjeet auttoivat hyvin, eli vihjeistys vaikuttaisi olevan todella hyvin tehty. Se ei ole tässä lajissa itsestäänselvyys.

VR-pelaaminen sujuu vaivattomasti. Esineiden käsittely oli pääasiassa helppoa ja intuitiivista. Etenkin alkupelin isot mekaaniset laitteet ovat miellyttäviä käsitellä, kun ohjaimen puristaminen antaa vähän viitettä oikeasta tuntemuksesta. Hienomotorisempi säätäminen ei ole aina yhtä sujuvaa. Liikkuminen huoneiden eri paikkojen välillä on notkeaa teleporttaamista, joka ei aiheuta pahoinvointia. Pelaaminen sujuu hienosti istuen tai seisten. Tarinan kuviot nojaavat hieman lovecraftiaanisen kauhun suuntaan, mutta mitään pelottavia tai uhkaavia elementtejä tai säikyttelyä pelissä ei ollut: pelaaja on vain tarkkailija.

Isoin vikahan tässä on, että tarina on kovin äkkiä nähty. Muutamaa tuntia pidempään The Room VR:n parissa ei voi viettää, vaikka mieluusti olisin tätä pidempään tehnytkin. Hinta tuntuu siis hivenen korkealta, etenkin jos tämän pelaa vain yksin. Jos pelaajia löytyy useampi, hinta on jo kohtuullisempi. Kovan luokan pulmanratkojille The Room VR on aika kepoinen välipala ja vaikkapa The Witness tarjoaa merkittävästi enemmän tekemistä ja vaikeampia pulmia. Se ei toki ole VR-elämys, mutta puzzlenystäville silti vahva suositus. The Room VR:n parasta kohderyhmää ovat enemmän helpompia pulmia kaipaavat elämystenmetsästäjät.

Julkaistu
Kategoria(t): Pelit

Lukuloki 2021

Lukuvuosi 2021 numeroina:

  • 185 luettua kirjaa (-3 viime vuodesta)
  • 50 282 luettua sivua (-5 817)
  • 3 arvostelukappaletta (±0)
  • 178 kirjastolainaa (-1)
  • 2 ostettua kirjaa (-3)
  • 2 muuten hankittua (+1)
  • 0 e-kirjaa (±0)
  • 0 ostettua e-kirjaa (±0)

Kirjailijoiden sukupuolijakauma pysyi entisellään: 143–46 naisten hyväksi. Tämä on osoittaunut sopivaksi.

Viime vuonna kiinnitin tarkempaa huomiota kirjoittajien jakaumiin vähän laajemminkin. Otin tavoitteekseni lukea enemmän rodullistettujen kirjailijoiden kirjoja, vähemmän angloamerikkalaista kirjallisuutta ja enemmän muuta eurooppalaista ja muun maailman kirjallisuutta.

Tavoitteet toteutuivat osittain. Rodullistettujen kirjailijoiden osuus kasvoi jonkun verran viime vuodesta, mutta angloamerikkalaisen kirjallisuuden määrä ei laskenut. Angloamerikkalaisista kirjailijoista aikaisempaa selvästi suurempi osuus oli kuitenkin ei-valkoisia. Eurooppalaisen ja muun maailman kirjojen määrä pysyivät tismalleen samoina kuin viime vuonna.

Loppuvuodesta aloin lukea runoja. Arvoin jonkin verran runokokoelmia kirjaston hyllystä sattumanvaraisesti, mutta sitten keksin lukea läpi Tanssiva karhu -palkinnon voittajat. Prosessi on työn alla.

Viime vuonna alkanut sosiaalisen median osallistumisen lisääntyminen sai päätöksensä. Lakkasin päivittämästä Instagram-tiliäni. Instagramin käyttäminen oli toisaalta palkitsevaa, toisaalta työlästä, sillä Instagramin 2000 merkin rajoitus vaati kirjoituksilta ylimääräistä editointia. Instagramista sai toisinaan oikein mukavaakin palautetta ja kontaktia muihin lukijoihin ja kirjailijoihin, mutta katsoin lopulta, että Instagramin ruokkima addiktiivinen käytös oli pahasta, enkä halunnut ruokkia Facebookin pahuuskoneistoa. GoodReadsista minut löytää edelleen.

Tähdillä merkityt ovat tarjonneet vuoden parhaita lukukokemuksia.

Tammikuu

Meri Luttinen: Myrskynsilmä
Marja Kihlström: Oikeilla nimillä
Alice Munro: Karkulainen
Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein
Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista
Han Han: Kolme porttia
Juha T. Hakala: Vähemmällä enemmän
Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan
Marcus Rosenlund: Kohti korkeuksia
Nelli Hietala: Varotoimia
Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Kerttu Vuolab: Valon airut
Mai Thi Nguyen-Kim: Kaikenlaista kemiaa

Helmikuu

Yu Hua: Elämänkaari
Liisa Stenberg: Vuosi Japanissa
Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain
Ge Fei: Näkymättömyysviitta
Kate Elizabeth Russell: Vanessa ⭐️
Minna Eväsoja: Melkein geisha
Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Han Kang: Valkoinen kirja
Lina Gustafsson: Eläinlääkärinä teurastamossa
Terhi Tarkiainen: Pure mua ⭐️
Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

Maaliskuu

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
JJ Bola: Naamiotta
Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Emine Sevgi Özdamar: Elämä on karavaaniseralji
Colson Whitehead: Maanalainen rautatie ⭐️
Kerttu Kotakorpi: Suomen luonto 2100
Maria Vanha-Similä: Pyykkilaudasta pillereihin
Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo
Kari Enqvist: Kangastuksia varjojen talossa
Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom.
Kaisa Pulakka: Kurittomat

Huhtikuu

Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat
Tibor Noé Kiss: Inkognito
Leïla Slimani: Toisten maa
Holly Bourne: Teeskentelyä ⭐️
Paula Havaste: Saarelaislaulu
Toni Morrison: Toiseuden synty
Satu Rommi: Monsuunimantroja
Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
Jan Erola, Sakari Heiskanen ja Salla Nazarenko (toim.): Kevät ilman kosketusta
Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto ⭐️
Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema ⭐️
Koko Hubara: Bechi
Anni Sumari (toim.): Merenvaahdon palatsi
Avi Loeb: Elämää avaruudessa

Toukokuu

Elizabeth Strout: Olive, taas ⭐️
Simone de Beauvoir: Erottamattomat
Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille
Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat
Mia Myllymäki: Kirosielu, rajanhaltia
Paul Nurse: Mitä on elämä?
Marjo Niemi: Kuuleminen ⭐️
Katri Kiukas: Kohtu on kaunein sana ⭐️
Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma
Marjo Niemi: Miten niin valo
Nina Gimishanova: Tatko
Louise Penny: Kuolettava kertomus ⭐️
Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema
Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?
Jani Toivola: Rakkaudesta
Marjo Niemi: Juostu maa
Aura Sevón: Okulovulva
Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

Kesäkuu

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät
Katri Naukari: Yhden puun tuho
TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä
Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja
Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi
Irene Vallejo: Papyrus ⭐️
Şebnem İşigüzel: Tyttö puussa
Eva Frantz: Suvisaari
Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila

Heinäkuu

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi
Saara Turunen ja Petra Maisonen (toim.): Suurteoksia
Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä
Niina Mero: Romanssin sankari
Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä
Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Milena Busquets: Tämäkin menee ohi
Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan
Marianna Kurtto: Hellä leijona
Olga Tokarczuk: Vaeltajat
Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää
Dolores Redondo: Tämän kaiken minä annan sinulle

Elokuu

Richard Powers: Ikipuut
AS Byatt: Riivaus ⭐️
Virginia Woolf: Majakka
Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Luiz Ruffato: Tekokukkia
Elif Shafak: Kunnia
Saila Susiluoto: Kehrä
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas
Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni
Alice Munro: Nuoruudenystävä
Anni Saastamoinen: Sirkka
Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Syyskuu

Holly Bourne: Vuosikirja ⭐️
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
B. B. Alston: Amari ja yön veljet
Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika
Anna James: Tilly ja kirjamatkaajat
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär
Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan
Ljudmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia
Kersti Juva: Tolkienin tulkkina ⭐️
Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko
Kaj Korkea-aho: Punainen huone
Riina Tanskanen: Tympeät tytöt ⭐️
Sanna Kajander-Ruuth: Laman lapset
Annie Ernaux: Vuodet
Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos
Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Lokakuu

Louise Penny: Kuolleet haudoissaan ⭐️
Chen Qiufan: Jättömaa
Miriam Toews: Naiset puhuvat
Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä
Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen
Anna Kontula: Pikkuporvarit
Sirpa Kähkönen: Vihreä sali
Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan
Julia Phillips: Katoava maa
Pentti Otsamo: Välittäjä
Susanna Clarke: Piranesi ⭐️
Sergei Lukjanenko: Kuudes vartio
Raven Leilani: Kiilto
Kim Thúy: Em
Lisa Taddeo: Eläin
Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Marraskuu

Quynh Tran: Varjo ja viileys
Bryan Washington: Mitä meistä jää
Pirkko Saisio: Passio ⭐️
Valdur Mikita: Lingvistinen metsä
N. K. Jemisin: Viides vuodenaika ⭐️
Pauli Kallio: Ammatti : Käsikirjoittaja
Brit Bennett: Mikä meidät erottaa
Katriina Ranne: Maa kuin veri
Deborah Levy: Elämisen hinta
Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu
Sofia Blanco Sequeiros: Voitto
Meri Valkama: Sinun, Margot
Louise Glück: Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä
Jukka Aalho ja GPT-3: Aum Golly
Salla Susiluoto: Dogma
Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
Edith Södergran: Levottomia unia
Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita
Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset
Virpi Vareinen: Kuten avata äkisti

Joulukuu

Kristiina Wallin: Kaikki metrit ja puut
Anna James: Tilly ja kadonneiden satujen arvoitus
Miska Karhu: Nimeni on Alex
Eeva-Liisa Manner: Paetkaa purret kevein purjein
Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää
Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Veera Antsalo: Pölyn historia
Deborah Levy: Uiden kotiin
Sirkka Turkka: Sielun veli
Pentti Holappa: Ankkuripaikka
Emma Puikkonen: Musta peili
Eva-Stina Byggmästar: Onnenvaellus käydään varvasjuoksua
Lauri Otonkoski: Musta oli valkoinen
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Bo Carpelan: Taivas avoin sinussa
Nita Prose: Huonesiivooja
Mirkka Rekola: Taivas päivystää
Helen Macdonald: Iltalentoja
Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Harvennus
Anni Sumari: Mitta ja määrä
Tomi Sonster: Voimia
Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu ⭐️
Jyrki Kiiskinen: Kun elän
Rachel Cusk: Toinen paikka
Harri Nordell: Tomunhäikäisyvalo

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat